SISÄLLYS A L K U U N 3 Pääkirjoitus 4 Sisällys 7 Pertti Kurikka vaihtoi nimipäivät eläkepäiviin 9 Opiskelijoiden oleskeluluvat myöhässä 10 Gentrifikaatiotutka: Otaniemi 11 Varo viraalia eksemplumia! LO P P U U N 32 Kastehelmi Korpijaakko ja Tuomas Skopa kohtaavat 34 Essee: Ei-ironisen snägärin muistolle 35 Toimituksen TOP 3 36 Fiktio: Istutus 37 Sarjakuva: Auttaja hai 37 Emoji-uutiset 38 Kolumni: Erkka Mikkonen 39 Yst. terv. Ylioppilaslehti EI MITÄÄN HYGGEÄ s. 12-19 Kymmenen vuotta sitten tanskalaisella Kenneth Grevellä oli tehtävä: tehdä suomalaisesta baletista myyvää. Tulokset eivät ole herättäneet vain kiitosta. Tekijöinä tässä lehdessä Janne Arola, Meri Björn, Jantso Jokelin, Juhani Karila, Antti Kyrö, Erkka Mikkonen, Jyrki Nissinen, Henna Raatikainen, Ilkka Saastamoinen, Tuija Siltamäki, Jussi Särkilahti, Erkki Toukolehto, Akseli Valmunen, Oksana Yushko Kannen kuva Akseli Valmunen
LEHTI ISSN 0355-9246 /// ISSN 1458-445X (verkkolehti) Vuoden kuudes ja viimeinen numero ilmestyy 24.11. Toimitus ei vastaa tilaamatta lähetetystä aineistosta eikä palauta sitä. OSOITTEENMUUTOKSET JA TILAUKSET www.ylioppilaslehti.fi/tilaajapalvelut SIVISTYKSEN SETÄKOULU s. 26-31 Toimittaja Tuija Siltamäki ei nähnyt lapsena kroatialaisia taide-elokuvia. Tyhmyyden pelko ajoi hänet hakemaan apua Suomen tunnetuimmilta ärähtelijöiltä. s. 18.1.1913 Helsinki PÄ ÄTO I M I T TA JA Robert Sundman A D Tuomas Järvenpää TO I M I T U S S I H T E E R I T Melissa Heikkilä Veera Jussila etunimi.sukunimi(a) ylioppilaslehti.fi KUSTANTAJA Ylioppilaslehden Kustannus Oy Leppäsuonkatu 9 B 00100 Helsinki p. 050 447 1117 TOIMITUSJOHTAJA Antti Kerppola antti.kerppola(a)hyy.fi MEDIATIEDOT www.ylioppilaslehti.fi/mediatiedot PALAUTE posti(a)ylioppilaslehti.fi PAINO Printall AS, Tallinna, Viro ONKO MEILLÄ OIKEUSTAJUA? s. 20-25 Kovemmilla rangaistuksilla kalastellaan äänestäjiä ”kansasta”, mutta tutkijan mielestä jo pelkkä käsityksemme tavallisista rikoksista on virheellinen.
Oum (Marokko) Hartyga & Albert Kuvezin (Tuva/RU) Joanna S?owi?ska (Puola) Taiga-klubi: Folk Big Bang! SFBB & GO feat. Litku Klemetti ja Pekko Käppi Etnogaala 1.–12.11.2017 HELSINKI Koko ohjelma: etnosoi.fi Oum Minna Harjuniemi: GLORY DAYS #Kansallinenjuhlanäytelmä2017 Ensi-ilta: to 28.9. Näytökset: 3.10. – 1.12.2017 Liput 28 / 14 € www.tiketti.fi Teatteri Takomo Fredrikinkatu 18 Helsinki
Rock-tähden elkeistä jaksetaan puhua, vaikka oikeasti rokkarit vertailevat autovakuutuksia, muistavat venytellä ja siemailevat kahvinsa kauramaidolla. Pertti Kurikka, 60, yllättää. Hän antaa kylään tulevalle toimittajalle kynän ja alkaa sanella päiväkirjaansa: Aamulla heräsin reippaana ylös. ”Kirjoita selvästi”, Kurikka kehottaa, ja tekstaus vaihtuu tikkukirjaimiin. Aamulla kävin suihkussa. Aamupalan jälkeen kävin Hietsun kirpputorilla, mutta siellä ei ollut mitään myytävänä. Kurikka tietää jo illan kulun, joten sanelu loppuu pinaattikeittoon ja hyvän yön toivotuksiin. Hän kiittää kirjuria. ”Ruvetaan hommiin.” Tapaninpäivänä 2016 loppui yksi ajanjakso, kun vuodesta 2009 toiminut Pertti Kurikan Nimipäivät soitti viimeisen keikkansa. Hurjimmillaan lauluntekijä-kitaristi Kurikan, laulaja Kari Aallon, basisti Sami Helteen ja rumpali Toni Välimaan pyöritys oli Kovasikajuttu-elokuvan (2012) ja vuoden 2015 Euroviisu-ehdokkuuden aikaan. Bänditouhuja Kurikka ei kaipaa ”yhtään”. Kuten hän on juuri sanellut: Pertillä on alkaneet eläkepäivät ja tänään keskustellaan siitä asiasta. Kurikalle eläkeläisyys ei ole kiikkustuolia ja kasvimaata. Hän reissaa Pikku Huopalahden ryhmäkodista kirpputoreille ja levykauppoihin sekä syömään Kinaporin palvelukeskukseen. Kurikka on tehnyt jo joululahjaostoksia ja haluaisi matkustaa Ulvilan Antinkartanon kuntoutuskeskukseen tapaamaan ystäviä. ”Eilen kävin katsomassa (toiminnanjohtaja) Anu Kähärää Nuorten Kotkien toimistolla Tikkurilassa. Anulle vaan terveisiä!” Kurikka osallistui lasten ja nuorten järjestön leirille ensi kertaa vuonna 1981, koska hänellä ei ollut läheisiä, joiden luona lomailla. Sen jälkeen hän on ollut leireillä tuttu näky soittamassa kitaraa ja vetämässä aamujumppaa. Kirppisharrastajan kaksiossa on pelkästään kasetteja hyllyittäin: Abbaa, Hurriganesia, Kake Randelinia. Huhun mukaan kasettirivin takana on aina toinen rivi. Suosikkialbumi on vuonna 1977 Syksyn Sävelessä esiintyneen Rexin Puhtaat purjeet. Iltaisin Kurikka katsoo olohuoneessa muiden kanssa Pikku Kakkosen ja Emmerdalen – ”muu on paskaa”, toteaa hän verkossa suositussa gallup-kuvassa. Silti päiväkirjassa on merkintä: Ruotsalainen voitti 200 metrin juoksun ja suomalainen tuli toiseksi. Välillä Kurikka lukee Raamattua. Joskus kylässä käy Tanja, uusi heila. ”Tutustuttiin ulkomaanmatkalla.” Kurikka on tietysti nähnyt jo Tokasikajutun, yhtyeen lopputaipaleesta kertovan Jukka Kärkkäisen ja J-P Passin dokumentin. ”Onhan se aika hyvä. Tyydy-dyy-dyy-dyy, aina mun pitää käydä töissä...”, Kurikka sanoo ja soittaa ilmakitaraa. Yhtyeellä on ollut mittaamaton merkitys kehitysvammaisten näkyvyydelle, ja siitä riittäisi puhuttavaa. Mutta Kurikka ei halua puhua kehitysvammaisista ollenkaan, vaan pitää sanaa loukkaavana. ”Yksi juttu: me ei olla mitään kehitysvammaisia. Me ollaan samanlaisia kuin kaikki muutkin ihmiset.” Viikonloppusuunnitelmat ovat umpihelsinkiläiset. ”Lauantaina ja sunnuntaina käyn Hietsun kirpputorilla. Ei mitään muuta.” Tokasikajuttu elokuvateattereissa nyt. K uv a : Ju ss i Sä rk il ah ti AJANKOHTAISTA PERTTI KURIKAN ELÄKEPÄIVÄT Teksti: Veera Jussila 77
AJANKOHTAISTA OIKAISUT Kerroimme viime numerossa virheellisesti, että Helsingin Sanomien puoluekoneen mukaan 10 prosenttia suomalaisista kuuluisi arvoliberaaliin keskustaoikeistoon (s. 24). Todellisuudessa vajaa 10 prosenttia kansanedustajista kuuluu kyseiseen joukkoon tutkija Markku Niemivirran Helsingin Sanomien ja Ylen vaalikonevastauksista tekemän analyysin perusteella. Toukokuun numerossa (3/2017) puhuttiin puolestaan virheellisesti taiteilija Teemu Takalosta (s. 34). Jutussa tarkoitettiin kuitenkin Teemu Takataloa. Toimitus pahoittelee virheitä! YLIOPPILASLEHDELLE UUSI TOIMITUSSIHTEERI Ylioppilaslehden uutena toimitussihteerinä aloittaa ensi numerosta alkaen FM Anni Pasanen, 26. Pasanen on työskennellyt aiemmin muun muassa Aamulehdessä, Sunnuntaisuomalaisessa sekä viimeisimpänä Helsingin Sanomien feature-toimituksessa, jossa hän on kirjoittanut lehden sunnuntaisivuille, Kuukausiliitteeseen ja Teema-liitteeseen. Pasanen seuraa tehtävässä Melissa Heikkilää, joka siirtyi lokakuussa The Economistin palvelukseen. Ylioppilaslehdelle valitaan kokonaan uusi toimitus jälleen ensi keväänä, kun nykyisen toimituksen kausi päättyy. TURKU-HELSINKI 30MIN VÄLEIN! TODENNÄKÖISESTI NOPEIN. ENITEN LÄHTÖJÄ. EDULLISIN . Kaikki kaupungin työpaikat helsinkirekry.fi Yhdessä teemme vaikuttavia tekoja
ODOTTAVAN AIKA ON PITKÄ Teksti: Melissa Heikkilä 6 9 P Ä I V Ä Ä . Niin kauan maisteriopiskelija Ran Goren joutui odottamaan Maahanmuuttovirastolta tietoa siitä, saako hän jäädä Suomeen viimeistelemään opintojaan. Valtiotieteellisessä tiedekunnassa opiskeleva Goren on kotoisin Israelista, eli EUja ETAmaiden ulkopuolelta. Sen vuoksi hän joutuu hakemaan jokaiselle opiskeluvuodelle erillisen oleskeluluvan. Tänä vuonna lupaprosessi aiheutti neljä vuotta Suomessa asuneelle Gorenille poikkeuksellisen paljon harmaita hiuksia. Hän lähetti jatkolupahakemuksensa Mahanmuuttovirastolle heinäkuun puolivälissä, mutta se jäi odottamaan käsittelyä useammaksi kuukaudeksi. Tuona aikana Goren ei saanut poistua maasta tai voinut suunnitella tulevaa. Piinaavinta odotus oli silloin, kun Gorenille tuli tarve vierailla kotimaassaan perhesyiden takia. Maahanmuuttovirastosta sanottiin, että hän on vapaa vierailemaan kotimaassaan, mutta takaisin Suomeen ei olisi tulemista – ilman oleskelulupaa. ”Koko elämäni on Suomessa. En voi vain lähteä, vaikka kuinka halusin olla perheeni luona”, Goren sanoo. AIKAISEMMIN OLESKELULUPAhakemuksensa käsittelyä sai painavista syistä vauhditettua soittamalla poliisille. Tällä kertaa prosessia ei kuitenkaan voinut nopeuttaa. Syynä oli vuoden alussa virastossa tapahtunut massiivinen organisaatiouudistus, jonka myötä kaikki oleskelulupasiat siirtyivät poliisilta maahanmuuttovirastolle. Maahanmuuttovirasto käsittelee opiskelijoiden oleskelulupahakemukset aina kiireellisinä vireillepanojärjestyksessä. Opiskelijoiden oleskeluluvista vastaavan yksikön ylitarkastaja Anna Koljonen kertoo, että virasto voi vain erittäin painavissa poikkeustapauksissa kiireh tiä yksittäisen hakemuksen käsittelyä. Kiirehtimispyynnöt lisäävät työmäärää, ja siten ironisesti hidastavat varsinaista käsittely työtä. ”Ei ole tietenkään kiellettyä pyytää kiirehtimään, jos on selvä syy, miksi lupa pitäisi saada nopeammin”, Koljonen korostaa. R A N G O R E N K E R T O O, että Maahanmuuttoviraston organisaatiouudistuksen takia moni hänen tutuistaan on ollut samanlaisessa pattitilanteessa. Hän on entinen kansainvälisten opiskelijoiden tuutori ja kansainvälisten opiskelijoiden yhdistyksen Tsempin puheenjohtaja. Moni on kääntynyt hänen puoleensa, sillä yliopisto ei ole osannut neuvoa lupa-asioissa. Goren on kuullut yhdestä tapauksesta, jossa lupa-asioiden käsittely on venynyt jopa kahdeksan kuukautta. Maahanmuuttoviraston Koljonen myöntää, että organisaatiomuutos on pitkittänyt käsittely aikoja. ”Vuoden alussa meille siirtyi poliisilta vanhoja hakemuksia, ja uudemmat jäivät odottamaan vuoroaan. Onneksi ruuhka on saatu opiskelijoiden osalta nyt purettua.” Kahdeksan kuukauden käsittelyaika on Koljosen mukaan kuitenkin erittäin harvinainen. Ensimmäisen oleskeluluvan saa yleensä noin kuukaudessa, ja jatkoluvat pyritään antamaan kahdessa. Keskimääräinen käsittelyaika on 35 vuorokautta. Erityistä ruuhkaa opiskelijoiden oleskelulupien käsittelyssä on kesäisin, eli silloin, kun opiskelijavalinnat selviävät. Ruuhka-aikaan heinä-elokuussa virasto sai yli 2 900 oleskelulupahakemusta. Touko-kesäkuussa hakemuksia tuli 2 200. Toistaiseksi pahin suma on nyt käsitelty. Syyskuun lopulla noin 750 hakemusta odottaa käsittelyä, joista vanhimmat on jätetty vireille heinäkuun alussa. Maahanmuuttoviraston organisaatiouudistus hidasti useiden opiskelijoiden oleskeluluvan saantia. 99
O TA N I E M I GENTRIFIKAATIOTUTKA Kaatunut pallogrilli HOT NOT C A M EM B ER T ED A M A’la carte-ravintola Metso: hopeaketut lounaalla ja karitsan paahtopaistia Dipolissa esillä muotiopiskelija Anna Isoniemen paljettimekkoja Maireaa DIY-hifistelyä ostarin Aalto Spacessa: 3D-vartaloskanneri ja lenkkarinaihioita. ”This is a space for experimenting, so have fun!” Te ks ti : Ve er a Ju ss il a & M el is sa H ei kk il ä Katoamisilmoitus drone-lennokista Made in Aalto University -college, 39,90 e Asuntojen ikkunoissa verhojen sijasta lakanat Länsimetron työmaa säälittää Unohtakaa teekkarikylä: kohta Espoon trendikeskuksesta puuttuu vain metro. Pienpanimo Fat Lizard: surf alea, red alea ja jäbävitsejä Kuultua: “Intohimoinen innovaatio” “Dynaamisia tapaamisia” Opiskelijaravintola Reimassa käy Mobile Pay Teetetyt, muhkeat designnojatuolit remontoidussa Dipolissa Startup Saunan sisustushalot Opiskelijaravintola Reima: seitiä tomaattikastikkeessa, broileria hedelmäkastikkeessa Leipälaatikon näköinen X-Burger: porilainen, tuplaporilainen, superporilainen Graffiteja alikulkutunnelissa. “TAIK = TALENT?!” 10
SA I R AU T E E N O N O L E M A S SA O I K E Aoppinen kaava. Kaikki tietävät, miten se menee. Ensin täytyy parantua vakavasta taudista tai loppuunpalamisesta, mielellään omalla kekseliäisyydellä ja sinnikkyydellä. Sen jälkeen pitää alkaa kiertää maailmaa puhumassa siitä, kuinka kaikkien pitäisi oikeastaan vain kävellä metsässä. Näin siis ainakin, jos uskomme seuratuimpia kaupallisia ja julkisrahoitteisia medioitamme. Ja miksi emme uskoisi? Mainokset esittelevät usein valmiita tapoja olla hyvä äiti tai romanttinen kumppani. Samasta syystä ne myös ärsyttävät meitä. Tarinoita esimerkillisestä ihmisyydestä kerrotaan kuitenkin yhä enemmän myös vakavissa uutismedioissa. Somessa tunnepitoiset mallikertomukset nousevat usein jaetuimmaksi sisällöksi. Ärsytti tai ei, kerronnan tapa menestyy. Välillä näyttää siltä kuin medioilla olisi käynnissä jonkinlainen kokemuksellisuuden kilpavarustelu. Meidän kympin tyttö selätti kolme syöpää, ja nyt hän kertoo kuinka se pelasti hänet pinnallisuudelta! Meillä homeherkkyys pilasi koko elämän, minkä seurauksena Pirjo muutti metsään ja löysi äänensä kääpätaiteilijana! TAMPEREEN YLIOPISTON KIRJALLISUUDENtutkijoiden Kertomuksen vaarat -tutkimushanke tarkastelee mediassa leviäviä esimerkkitarinoita kriittisesti. Hankkeen Facebook-sivun avulla tutkijat popularisoivat löydöksiään ja ottavat vastaan lukijoiden ilmiantoja potentiaalisesti vaarallisista tarinoista. Koneen säätiön rahoittamaa kaksivuotista projektia vetää yleisen kirjallisuustieteen dosentti ja Tampereen yliopiston lehtori Maria Mäkelä. ”Nykyään ihmiset eivät enää kaipaa uutta tavaraa, mutta heille voi myydä heidän omaa tarinaansa. Ihmisen pitää olla yksilöllinen esimerkillisellä tavalla”, Mäkelä sanoo. Tutkijat käyttävät mediatarinoista nimeä viraali eksemplum. Jälkimmäinen sana viittaa esimoderneihin kristillisiin opetustarinoihin, jotka kertoivat usein suoraviivaisen opettavaisen tarinan synnin tieltä kohti pelastusta. Nykymuotoinen esimerkkitarina toimii hieman samaan tapaan. Mäkelän mukaan se ei tähtää enää niinkään oikeaan toimintaan, vaan oikeamieliseen reaktioon. Tunnereaktioista tulee sosiaalista valuuttaa, jota vaihdetaan mediatarinoiden välityksellä. MIKÄ TÄSSÄ ON SITTEN VAARALLISTA? Journalismin näkökulmasta ainakin se, että talouspaineissa kärvistelevät mediatalot rapauttavat omaa arvovaltaansa sommittelemalla reaktioita nostattavia self help -mediasatuja älyllisesti haastavan sisällön kustannuksella. Aina ei jakseta kiinnittää tarpeeksi huomiota siihen, millä mielellä näitä satuja luetaan – tai ovatko ne edes totta. Hankalasti tarinoiksi taipuvat asiat kuten ilmastonmuutos jäävät helposti kakkoseksi suoraviivaisille tunnekertomuksille. Samalla tarinoita voidaan käyttää ikäviin tarkoitusperiin, kuten tietyn ihmisryhmän mustamaalaamiseen. ”Yksinkertaisen kääntymyskertomuksen voi oikeastaan valjastaa minkä tahansa normin tai arvon palvelukseen”, Mäkelä sanoo. Kirjallisuudentutkijan näkökulmasta ongelma on myös esteettinen. ”Nykykirjallisuustieteessä ihanteena on monitulkintaisuus. Kertomus ei ole yksinkertainen arvojen välittämisen väline, vaan arvoista neuvottelemisen paikka. Viraalit mediatarinat palauttavat meidän reaktiomme yksioikoiseen, kristilliseen normistoon ilman varsinaista kristillisyyttä.” Viraalit eksemplumit ovat usein yksinkertaisesti surkeita tarinoita. Sairaus ei aina helpota tai tarjoa suurta havahtumista. Se on ikävää ja tylsää, eikä välttämättä sovi dramaattisia käänteitä etsivien medioiden kriteereihin. OLETKO AINA SAIRASTANUT VÄÄRIN? Kirjallisuudentutkijoiden Kertomuksen vaarat -hanke varoittaa yksioikoisista mediatarinoista. K uv a : Ev er et t C ol le ct io n / Sh ut te rs to ck Teksti: Jantso Jokelin 11
TULOS TAI ULOS Teksti: Robert Sundman – Kuvat: Akseli Valmunen
Balettipomo Kenneth Greve ei tullut Suomeen olemaan mukava. PITKÄT
”AND ARABESQUE!” Ollaan Oopperatalon kellarikerroksessa. Balettimestari Jarmo Rastas kertaa ohjeita salin keskellä tanssivalle ryhmälle. Tanssijoiden paino siirtyy toiselle jalalle, kun toinen jalka ojentuu lähes täydellisessä 90 asteen kulmassa taaksepäin. Kädet kurkottavat kohti kattoa. Kello on hieman yli kymmenen, ja työpäivä Kansallisbaletissa on juuri alkanut aamutunnilla. Niille osallistutaan joka päivä, muusta ohjelmasta riippumatta. Kaikkia paikallaolijoita yhdistää jäntevä balettitanssijan olemus, mutta muuten joukko on moninainen. On miehiä ja naisia, nuorempia ja kokeneempia tanssijoita, suomalaisia ja ulkomaalaisia. Monet rupattelevat keskenään englanniksi, toiset puhuvat tsekkiä. Rastas kuljeskelee ympäri salia, hymyilee tanssijoille ja puhkeaa välillä laulamaan pianistin säestämiä tuttuja kappaleita. Tietysti hän on myös vakavissaan: aamutunnit ovat osa tanssijoiden perusrutiinia. Niiden aikana balettimestari voi tarkastella jokaisen heikkouksia ja vahvuuksia. Kun tunti päättyy, osa tanssijoista jatkaa matkaa seuraavan ison balettiteoksen eli Kalevalanmaan harjoituksiin. Se on marraskuussa ensi-iltansa saava oopperan ja baletin yhteinen ”Suomi 100” -ponnistus, joka ammentaa Suomen historian ja kulttuurin merkkipaaluista yhdistellen erilaisia taidemuotoja keskenään. Tiedotteen mukaan ”lopputuloksena on leikkisä, hullu ja koskettava teos, joka voi syntyä vain ulkopuolisen silmin.” Tuo ulkopuolinen on tietysti tanskalainen Kenneth Greve, Kansallisbaletin taiteellinen johtaja, joka valmistautuu teokseen monta kerrosta ylempänä. Hän on täyttänyt työhuoneensa pöydälle pystytetyn oopperasalin pienoismallin pikkuisilla tinasotilailla. Ne markkeeraavat tanssijoita. ”Irrotin tosin sotilaiden pyssyt. Olen hieman pasifisti”, Greve sanoo ja virnistää. Hän on saapunut toimistoonsa kesken työpäivän, yllään trikoot ja säärystimet – balettitanssijan perusvarusteet. Kalevalanmaa merkitsee erään aikakauden päättymistä Kansallisbaletissa. Se on viimeinen teos, jonka kymmenisen vuotta sitten taloon saapunut Greve ohjaa. KUKA OIKEIN ON KENNETH GREVE? Niin ajatteli moni suomalainen marraskuussa 2007, kun hänet valittiin Tanskan Kuninkaallisen baletin ensitanssijan ja balettimestarin paikalta Suomen Kansallisbaletin taiteelliseksi johtajaksi. Ensitanssija on tanssiryhmänsä tähti. Se on korkein asema, johon oman ryhmän sisällä voi päästä. Balettimestari taas harjoittaa Rastaan tapaan koko ryhmää, mutta ei kuitenkaan johda sitä. Uusi työ oli siten iso hyppy myös Grevelle itselleen. ”Haluan, että Kansallisbaletista tulee niin hyvä ryhmä, että jokainen suomalainen tuntee siitä ylpeyttä”, Greve kertoi valintansa jälkeen MTV:lle. Kansallisoopperan ja -baletin pääjohtaja Päivi Kärkkäinen hehkutti, että Grevellä oli visio, intohimo ja palo työskennellä koko talon eteen ja antaa panoksensa myös strategiseen suunnitteluun. Jos Greve olikin tuntematon hahmo suurelle yleisölle, oli hän täysin uudenlainen tuttavuus myös monille tanssijoille. Yle kertoi lokakuussa 2008, että uusi taiteellinen johtaja oli joutunut välittömästi törmäyskurssille alaistensa kanssa. Uutisen mukaan Greve oli kehottanut monia tanssijoita miettimään uutta ammattia, todennut 40-vuotiaiden olevan liian vanhoja näyttämölle sekä antanut neuvoja tanssijoilleen kehon rasvaprosentista (sopiva olisi ”enintään seitsemän”). Ylelle Greve totesi, ettei ole mikään ”mukava kaveri”. Nyt Greve tarkentaa, ettei hän todellisuudessa ollut ajamassa nelikymppisiä tanssijoita ulos talosta. ”Tarjosimme tuolloin joillekin tanssijoille mahdollisuutta eläköityä aikaisemmin, sillä meillä oli paljon samaan aikaan palkattuja tanssijoita. Muuten parin vuoden päästä noin 15 tanssijaa olisi jäänyt yhtäaikaisesti eläkkeelle, ja se olisi ollut todella haastavaa”, hän sanoo. Greve myöntää kyllä olleensa aluksi hieman ”hukassa” johtamisen suhteen. ”Olin katsonut koko elämäni itseäni peilistä ja miettinyt, miten näyttäisin kauniilta. Yhtäkkiä minun piti katsoa muita ihmisiä ja pohtia, miten opetan heitä tekemään samoin.” Mutta se ei selitä aivan kaikkea. Greven linja todella oli jotain uutta. Se oli tuloshakuisempi kuin edeltäjiensä: baletin piti levittäytyä laajemmalle yhteiskuntaan, näytösten piti myydä ja tanssijoiden oli oltava huippuluokkaa – tai sitten he voisivat yhtä hyvin lähteä jonnekin muualle. ”Mielestäni totesin (Ylelle), etten tullut tänne olemaan mukava kaveri. Sillä minun työni täällä ei ole olla mukava, vaan katsoa, että veronmaksajien eurot käytetään järkevästi.” Siksi Greve teki kuten kuka tahansa 2010-luvun moderni yritysjohtaja: pestasi itselleen valmentajan, Etelä-Afrikasta kotoisin olevan konsultti Ben Nothnagelin, joka laittoi tämän lukemaan kasan johtamisoppaita. KYMMENISEN VUOTTA SITTEN Kansallisoopperassa kyti iso johtamisja työilmapiirikriisi. Talouselämä kertoi maaliskuussa 2007, että pääjohtaja Erkki Korhonen ja hallintojohtaja Pekka Kauranen työskentelivät ilman henkilöstön luottamusta. Talon taloudellinen tilanne oli epävakaa, henkilöstö oli päätetty lomauttaa näyttämöremontin ajaksi ja Korhosen sekä Kaurasen johtamista arvosteltiin useissa medioissa. Helmikuussa oopperan ylikapellimestari Mikko Franck oli ilmoittanut eroavansa tehtävästään. Yksi Suomen tunnetuimmista taidelaitoksista oli kaaoksen partaalla. Pääjohtaja Korhonen erosi muutaman kuukauden sisällä, ja syyskuussa 2007 hänen tilallaan aloitti Päivi Kärkkäinen. Samana syksynä päätettiin palkata myös Kenneth Greve. Viime vuonna Kansallisoopperaja baletti teki kaikkien aikojen kävijäennätyksensä 317 000 vieraalla. Talon oman rahoituksen osuus suhteessa julkiseen tukeen on jatkuvasti kasvanut, ja lipputuloja on saatu koko ajan enemmän. Myös balettiesitysten täyttöaste on noussut. Kansallisoopperaja baletti arvioi Ylioppilaslehdelle, että elokuusta 2003 kesäkuuhun 2008 esitysten täyttöaste oli noin 79 prosenttia. Elokuun 2008 ja viime kesäkuun välisellä ajalla se on ollut noin 87 prosenttia. Greven osuus tässä kaikessa ei ole aivan vähäinen. Ylioppilas lehden haastattelemat tanssijat kehuvat Greveä erityisesti siitä, että hän on panostanut uusien kohderyhmien tavoittelemiseen, yhä myyvempien tuotantojen tekemiseen sekä yleiseen baletin ”kunnianpalautukseen”. Greve puhuu itsekin mielellään siitä, miten hänelle on ollut tärkeää kehittää balettikoulutusta Suomessa sekä saada yhä useammille suomalaisille nuorille jokin kosketus balettiin. Kansallisbaletin suunnanmuutos on kuitenkin vaatinut myös toimia, joihin kaikki eivät ole olleet tyytyväisiä. Ennen Kenneth Greveä Kansallisbalettia johti kahdeksan vuoden ajan niin ikään tanskalainen Dinna Bjørn, mutta hänen tyylinsä luotsata ryhmää oli ollut hyvin toisenlainen. ”Hän oli erittäin kiltti, antelias ja suloinen ihminen. Olen tietysti itsekin kiltti ja suloinen, mutta varmasti hyvin erilaisella tavalla. Olen paljon vaativampi.” T U L O S TA I U L O S 1 2 1 9 14
”Minun työni täällä ei ole olla mukava, vaan katsoa, että veronmaksajien eurot käytetään järkevästi.” 15
T U L O S TA I U L O S 1 2 1 9 16
VUOSI 2008 MENI OPETELLESSA. Greven oli aloitettava perusteista: millainen ryhmä Kansallisbaletti oli, ja miten siitä voitaisiin tehdä vielä parempi. Kun aikaa on rajallinen määrä – Greven tapauksessa aluksi neljä vuotta – pitää se käyttää kaikista olennaisimpaan. ”Halusin keskittyä muuttamaan toisaalta ryhmän sisällä olevia asenteita, mutta myös yhteiskunnan asenteita meitä kohtaan. Ja varmistaa, että laatu on mahdollisimman korkea. Sitä ei voi feikata.” Korkea laatu tarkoitti, että tanssijoiden piti olla niin hätkähdyttävän hyviä, että heitä tulisivat katsomaan muutkin kuin baletin vakiokatsojat. Myös tanssijoiden piti ymmärtää, että se vaatisi heiltä entistä enemmän pinnistelyä. Tanssijaryhmän sisällä olevat asenteet tulivatkin ensimmäisinä vastaan. Greve itse saapui talosta, jossa työ oli tehty vasta kun se oli tehty. Tunnit loppuivat, kun mitään opeteltavaa ei enää ollut – ei yhtään aiemmin. ”Oma taustani oli balettiryhmässä, jossa oli paljon vähemmän erilaisia sääntöjä ja rajoitteita. Minun piti muuttaa asenteita niin, että myös täällä oltiin avoimia muutoksille ja joustavuudelle”, Greve sanoo. Tällaista tehtävää vaikeuttaa baletin luonne, jossa on lopulta kyse makuasioista. Greve antaa esimerkin: golf-kilpailuissa radan voittaa kilpailija, joka läpäisee sen 9 tai 18 reikää mahdollisimman pienellä lyöntimäärällä. Yksinkertaista. ”Oli hän sitten pitkä, lyhyt, lihava tai tyhmä golf-pelaaja, hän on paras, kun saa mahdollisimman vähän lyöntejä. Siitä ei tarvitse neuvotella.” Kun on kyse mausta, muutoksia ei voi täysin perustella auktoriteetilla. Siksi Greve yritti tehdä parhaansa mukaan Kansallisbaletin tanssijoista oma-aloitteisempia. ”Kun aloitin täällä, kaikkeen vastattiin aina, että ei, emme ole tehneet tuota ennen. Sitten kysyin, että miksi näin ei voitaisi tehdä nyt?” Asenteiden muuttamiseksi Greve perusti eräänlaisen tanssijoiden ”hallituksen”, jota hän tapaa yhä kuukausittain. 12-henkisen ryhmän kanssa ratkotaan erimielisyyksiä ja pohditaan, miten kaikkien näkökulma voitaisiin huomioida Kansallisbaletin toiminnassa. ”Teen sillä tavalla negatiivisesti suhtautuvista ihmisistä lähettiläitäni. Lopulta he ratkovat ongelmia kanssani.” Greve innostuu, pomppaa pystyyn ja hakee Kansallisbaletin kehityskeskustelulomakkeen. Siinä on nyt neljä aihetta, joista Greve kaikkien tanssijoidensa kanssa keskustelee. On fyysinen kehitys, visio, kehittämissuunnitelma… Ennen lomakkeessa oli 32 kysymystä. ”Vanha malli varmaan toimii tehtaalle, jossa tuotetaan leipää tai jotain.” Greven mukaan uuden mallin tuloksena on entistä enemmän tanssijoita, jotka osaavat oma-aloitteisesti kertoa, mitä heidän pitäisi tehdä paremmin ja missä kehittyä. Ja se on hyvä. ”En halua tyhmiä tanssijoita, vaan fiksuja tanssijoita”, hän sanoo. Kuulostaa aivan bisneskirjallisuudesta tutuilta opeilta. Opettelun myötä tulostakin alkoi syntyä: Greven nimi esiintyi tiuhaan mediassa ja baletin saama huomio alkoi 2010-luvun taitteessa kasvaa. Loppuvuodesta 2012 ensi-iltansa saanut Lumikuningatar oli huikea yleisömenestys ja ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun yksittäinen baletti nousi ilmiöksi. Keväällä 2013 Greve valittiin jatkamaan tehtävässään. 17
”Baletti ei ole tasa-arvoista tai demokraattista.” T U L O S TA I U L O S 1 2 1 9
BALETTI ON LUONTEELTAAN ERINOMAISUUTEEN pyrkivä luonnonoikkujen taide, jossa aina vain korkeammalle nouseva jalka ja paremmin auki kiertyvä lonkka ovat pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Greve ei peittele omia standardejaan. Jo koulutusvaiheessa tehdään selväksi, että jos tanssijan jalka ei nouse, kannattaa etsiä uusi työ. Jos jalka ei nouse riittävästi, treenataan – ja jos tuo treeni ei tuota tulosta, pyydetään etsimään uusi työ. Jos jalka nousee korkealle, pyydetään tähtäämään vielä korke ammalle. ”Sellainen on täydellisyyteen pyrkivä ympäristö. Se ei ole kivaa. Mutta jos haluaa saavuttaa jotain poikkeuksellista, täytyy käyttää poikkeuksellisia keinoja. Silloin ei olla sosiaalisesti korrekti”, Greve sanoo. ”Se ei tarkoita kiusaamista tai kiduttamista. Mutta baletti ei ole tasa-arvoista tai demokraattista. Olen nähnyt loistavia tanssijoita, jotka ovat joutuneet lopettamaan, koska heillä ei ole oikeanlaisia jalkoja.” Baletin äärimmäisyys aiheuttaa myös sitä ympäröivän kulttuurin lieveilmiöt. Greve myöntää, että esimerkiksi syömishäiriöt ovat edelleen yleisiä baletin maailmassa. ”Pitää olla terve, vahva ja samalla laiha. Se on jatkuva haaste. Ja kun on intohimoa tanssiin, on myös kovin helppo pudota omiin vaatimuksiinsa. On niin halukas tekemään paremmin, että voi sokeutua”, hän pohtii. Vaatimukset eivät tietenkään aina kumpua tanssijoista itsestään. Usein ne tulevat ulkopuolelta. K E N N E T H G R E V E N Y H T E E N T Ö R M ÄY K S E T oman henkilöstönsä kanssa eivät jääneet ensimmäiseen vuoteen. Vuonna 2010 Yle kertoi jälleen Kansallisbaletin tanssijoiden olevan huolissaan – tällä kertaa siitä, että suomalaisille tanssijoille ei riitä enää töitä. Kansallisoopperan balettioppilaitoksesta valmistui yhä useampia nuoria tanssijoita työttömäksi, kun heitä ei kiinnitettykään enää Kansallisbalettiin. Sen sijaan kasvava joukko baletin väestä tuli ulkomailta. ”Olen sanonut, että jos suomalainen ja ulkomainen tanssija ovat yhtä hyviä, valitsen suomalaisen. Mutta jos suomalaiset tanssijat eivät ole tarpeeksi hyviä, en valitse heitä”, Greve sanoo nyt. Greve sanoo ymmärtävänsä, että kyseessä on nimenomaan Kansallisbaletti. Silti tärkeämpää olisi hänen mielestään pohtia, haluammeko nähdä lavalla keskinkertaisen ryhmän vai hyvän ryhmän, jossa on myös ulkomaisia vahvistuksia. ”Täytyy myös muistaa, että maailma on muuttunut monella tavalla. Kulttuurin tekeminenkin on paljon globaalimpaa kuin aiemmin. Me annamme suomalaisia tanssijoita muualle ja otamme tanssijoita muualta. Se rikastuttaa kaikkia.” Joidenkin tanssijoiden mielestä myös baletin työilmapiiri on muuttunut viime vuosina. Osa Ylioppilaslehden haastattelemista tanssijoista mainitsee, että henkilöstön vaihtuvuus on nopeampaa kuin aiemmin. ”Ennen ollaan oltu enemmän yhtä suurta perhettä”, eräs entinen tanssija pohtii. Toiset taas ajattelevat, että Grevellä on hyvin selkeä oma tanssijatyyppinsä. Jos mielii tulla rekrytoiduksi Kansallisbalettiin, pitää olla pitkä, laiha ja kauniskasvoinen. ”Jokaisella johtajalla on oma makunsa, ja Kennethillä se on ollut tällainen”, eräs tanssija kertoo. Greveen on kohdistunut arvostelua myös talon ulkopuolelta. Teatteri & tanssi + sirkus -lehden päätoimittaja Minna Tawast moitti syyskuun lopulla Helsingin Sanomissa, että Greven kausi on ollut taloudellisesti vakaa mutta taiteellisesti laimea. ”Ohjelmisto on ollut linjaton, taiteellisesti epätasainen ja välillä mitäänsanomaton. Varsinaisia elämyksiä on ollut vähän.” Samoilla linjoilla oli Rondo-lehden Harri Kuusisaari. ”Greve luulee olevansa koreografi, mutta hän ei sitä ole. Lumi kuningatar onnistui aika hyvin, mutta kaikki sen jälkeen on flopannut taiteellisessa katsannossa”, hän sanoi. Greven mukaan arvosteluihin on vaikea vastata, sillä kyse on makuasioista. ”En tietenkään voi miellyttää kaikkia. En myöskään tee tuotantoja miellyttääkseni kriitikoita, vaan yleisöä.” ENIMMÄKSEEN GREVEN UUDENLAISEEN TAPAAN johtaa balettia ollaan oltu tyytyväisiä. Jotain linjan jatkuvuudesta kertonee myös hänen seuraajansa valinta. Kansallisbaletin seuraava taiteellinen johtaja on todennäköisesti Madeleine Onne. Hän toimii tällä hetkellä Houstonin balettiakatemian johtajana Yhdysvalloissa ja on aiemmin työskennellyt muun muassa taiteellisena johtajana Tukholman Kuninkaallisessa baletissa sekä Hongkongin baletissa. Kansallisoopperan ja -baletin nimitysja palkitsemisvaliokunta oli esityksestään yksimielinen syyskuun lopulla, mutta talon hallitus päättää nimityksestä lopullisesti vasta 10. lokakuuta henkilöstöryhmiä kuultuaan. Nimityksen perusteluissa korostetaan muun muassa Onnen verkostoja, talousasioiden tuntemusta sekä kykyä ymmärtää isoja kokonaisuuksia – samoja asioita, joista myös Greve on saanut kiitosta. ”En tiedä, toinko bisnesajattelua suomalaiseen balettiin, mutta toin ainakin bisnesmalleja”, Greve summaa. ”Jos haluaa saavuttaa jotain, täytyy olla bisnesstrategia.” Bisneksestä tuttujen oppien yhdistäminen taiteen tekemiseen on taidemaailmassa usein tabu, ja Greve tietää sen hyvin. ”On ihmisiä, jotka ajattelevat, että emme voi olla taiteellisia ja tehokkaita samaan aikaan. Olen eri mieltä. (Barokkisäveltäjä Georg Friedrich) Händel kirjoitti valtavan määrän teoksia – ja ne ovat hienoja teoksia”, Greve vertaa. ”Näytä minulle yksikin todiste siitä, että taide kärsii modernista johtamisesta. Se ei satuta ketään. Vakuutan.” Sitä pian väistyvä taiteellinen johtaja ei suostu kertomaan, millaisia suosituksia hän jättää seuraajalleen. ”Annan seuraavalle johtajalle mahdollisuuden harkita niitä, mutta niistä ei kannata puhua nyt. Ne ovat tavallaan liikesalaisuuksia.” Oma kautensa hänen on helppo summata. ”Olen saavuttanut enemmän kuin ajattelin. Kansallisooppera on nykyään nimeltäänkin Kansallisoopperaja baletti”, Greve sanoo. ”En voi tosin ottaa kunniaa tästä yksin, sillä myös pääjohtaja Päivi Kärkkäinen ja koko talon väki on tehnyt paljon.” Kenneth Greve tietää, mistä hän haluaa ihmisten muistavan kautensa. ”Haluan heidän sanovan, että olin vaativa, ärsyttävä, eksentrinen, hän halusi lisää ja halusi mennä eteenpäin. Olisin epäonnistunut, jos ihmiset sanoisivat, että olin kiva.” Juttua varten on haastateltu Kansallisbaletin entisiä ja nykyisiä tanssijoita. Lehden mennessä painoon Kansallisoopperaja baletti ei ollut vielä vahvistanut Greven seuraajan nimitystä. 19
Teksti: Janne Arola – Kuvitus: Erkki Toukolehto Kansalla on kuulemma oikeustaju. Mutta kun kansalta kysyttiin sopivista rangaistuksista, tutkijakin yllättyi. Poikkeuksellisen kovia tuomioita Suomessa annetaan yhdestä rikoslajista.
KESÄLLÄ 2015 SUOMESSA KESKUSTELTIIN kiivaasti rikoksista ja rangaistuksista. Helsingin käräjäoikeus oli antanut kesäkuussa tuomionsa Tapanilassa tapahtuneesta raiskauksesta. Tekijät saivat ehdollista vankeutta, koska raiskaus katsottiin ”perusmuotoiseksi”. (Myöhemmin hovioikeus tuomitsi syytetyistä vanhimman kahdeksi vuodeksi ja neljäksi kuukaudeksi ehdottomaan vankeuteen törkeästä raiskauksesta.) Tapaus sai vauhtia silloiseen työja oikeusministeri Jari Lindströmiin (ps, nyk. sin). Hän käynnisti heti käräjäoikeuden tuomioiden jälkeen hankkeen, jonka tarkoituksena oli kartoittaa suomalaisten oikeustajua. Olihan jo tuoreeseen hallitusohjelmaan kirjattu, että Suomessa ”rangaistukset vastaavat yleistä oikeustajua”. Kesällä 2017 Lindströmin tilaama tutkimus lopulta valmistui. Kansan oikeustajua ei löytynyt, uutisoi Uusi Suomi -verkkolehti. Ja kas kummaa: kansalla ei ollutkaan sellaista yhtenäistä lynkkaysmielialaa kuin internetin keskustelupalstoista olisi voinut päätellä. Väkivaltaja seksuaalirikoksista kansa antaisi hieman ammattituomareita ankarampia rangaistuksia, mutta hajontaa oli paljon. Tutkimuksen uutisointi ei herättänyt juuri keskustelua. Lindström itse oli aiemmin sairastunut työuupumukseen, ja oikeusministerin salkku oli annettu kokoomuksen Antti Häkkäselle. Hänen mukaansa julkisesta keskustelusta oli taannoin hallitusohjelman kirjoittamisen aikaan saanut kuvan, että suomalaisilla olisi yhtenäinen käsitys oikeudenmukaisista rangaistuksista eri rikosten kohdalla. ”Tutkimuksen perusteella voidaan kuitenkin todeta, että väestön käsitykset sopivasta rangaistustasosta vaihtelevat”, Häkkänen toteaa Ylioppilaslehdelle sähköpostitse. KUNNIANHIMON PUUTTEESTA LINDSTRÖMIN hanketta ei voi syyttää. Kun pyritään tutkimaan oikeustajua, pyritään tutkimaan jotain sellaista, mitä ei välttämättä ole olemassakaan. Kärkkäimmät oikeusoppineet linjasivat jo kesällä 2015, että Lindströmin pihvi oli hukassa. Esimerkiksi emeritusprofessori Jyrki Virolainen totesi blogikirjoituksessaan, että oikeuden toteutumista linjataan joka päivä riippumattomissa tuomioistuimissa. Ministerin ei olisi syytä sorkkia tilannetta. Myös Lindströmin tilaaman tutkimuksen toteuttaja epäilee oikeustajun tutkittavuutta. Oikeustajun käsite on pikemminkin populaari kuin tieteellinen, ajattelee tutkimuksen tehnyt yliopistotutkija Juha Kääriäinen Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutista (Krimo). Jotenkin asiaa kuitenkin piti tutkia. Kääriäisen selvityksessä 1 251 tavalliselta kansalaiselta ja 192 käräjätuomarilta kysyttiin mielipidettä seitsemään rikostapaukseen, esimerkiksi törkeään pahoinpitelyyn, raiskaukseen ja törkeään rattijuopumukseen. Vastaajille annettiin päätöksiensä pohjaksi taustatietoja kuvitteellisista rikoksista. Tosin nekin tiedot olivat Kääriäisen mukaan väistämättä suppeammat kuin ammattituomareilla on käytössään oikeissa oikeudenkäynneissä. Selkein esiin noussut viesti on Kääriäisen mukaan se, että kansa käyttäisi ehdollista vankeutta vähemmän kuin ammattituomarit. Kansa haluaisi myös enemmän erilaisia yhdyskuntaseuraamuksia, kuten yhdyskuntapalvelua ja valvontarangaistuksia. Eri rikostyypeissä kansalaisten rangaistusvaatimukset hajosivat Kääriäisen mielestä jopa yllättävän paljon. ”Yleinen punitiivinen asenne ei selittänytkään rangaistuspäätöksiä”, Kääriäinen sanoo. Punitiivisuus tarkoittaa myönteistä suhtautumista rangaistusten koventamiseen. ”Vaikka kansa on usein punitiivista, ihmiset myös varsin kattavasti kannattavat ennalta ehkäiseviä toimia ja näkevät, että kriminaalipolitiikka on sillä puolella tehokkaimmillaan.” VAIKKA YHTENÄINEN OIKEUSTAJU OLISIKIN olemassa, olisi sen pohja tutkijan mielestä hatara. Tavallisilla kansalaisilla on huonot yleistiedot rikollisuudesta ja rangaistuksista. Useimpien käsitys rikoksista perustuu median tietoihin, ja silloin silmille hyppäävät vain kaikkein raflaavimmat ja raaimmat teot. ”Jos yleisellä tasolla kysytään, pitääkö rangaistuksia lieventää vai koventaa, ihmiset ovat koventamisen kannalla, koska kuvittelevat rikollisuuden olevan samantapaista kuin tv-sarjoissa”, Kääriäinen sanoo. Tilastot kertovat muuta. Esimerkiksi henkirikokset ovat systemaattisesti vähentyneet 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Niitä tehdään nykyään Suomessa vuosittain alle sata. Valtaosa suomalaisista rikoksista on liikennerikoksia, varkauksia, näpistyksiä, vahingontekoja, petoksia, huumausainerikoksia ja pahoinpitelyjä. Vaikka käsite on höttöinen, poliitikoille kansan oikeustajun kutittelu ei näytä tuottavan ongelmia. Päinvastoin: sillä kosiskellaan omia kuviteltuja äänestäjiä. Kun Lindström tilasi oikeustajuselvityksen, hän antoi ymmärtää kuuntelevansa mieluummin kansaa kuin oikeusoppineita. Uutisten kommenttiketjuissa häntä ylistettiin: kerrankin ministerinä on kansan mies. Perussuomalaisista irtautunut Sininen tulevaisuus taas väläytti syyskuun alussa haluavansa Suomeen todellisen elinkautisrangaistuksen. Siis sellaisen, jossa tekijää ei armahdettaisi, vaan hän istuisi loppuelämänsä vankilassa. Tiedotustilaisuudessa siniset eivät suostuneet tarkentamaan, millaisista rikoksista todellisen elinkautisen voisi langettaa. Mutta Sinisen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Simon Elo sanoi tällaisen elinkautisen vastaavan – mitäpä muutakaan kuin – kansan oikeustajua. MUUTAMA VUOSI SITTEN ETELÄSUOMALAISESSA pikkukaupungissa asuvan Irman* kotiovelle tuli poliisipartio. Irma oli viettänyt edellisen illan poikansa kanssa rockfestivaaleilla. Se oli ollut mukava ilta. Äiti oli esitellyt poikaansa tuttavilleen, ja he olivat sopineet menevänsä tapahtumaan yhdessä myös seuraavana päivänä. Seuraavana päivänä poikaan ei kuitenkaan saanut yhteyttä. Pojan puhelin oli kiinni, ja kaupungilla oli alkanut liikkua ikäviä huhuja yön tapahtumista. Irmakin sai Facebookissa tiedon, että joitakin nuoria miehiä oli pidätetty taposta epäiltynä. Eräs hänen poikansa kavereista puolestaan kertoi Irmalle, että yksi pidätetyistä olisi hänen poikansa. Mutta Irman ovelle tulleilla poliiseilla oli pojan pidätystä järkyttävämpi uutinen. Poika oli kuollut väkivaltaisesti. 21
Viisi kuukautta myöhemmin käräjäoikeudessa toinen teosta epäillyistä miehistä tuomittiin törkeästä pahoinpitelystä ehdolliseen vankeuteen. Tänä vuonna hänen tuomiotaan alennettiin hovioikeudessa: 50 päiväsakkoa pahoinpitelystä. Toinen epäilty vapautettiin syytteistä kokonaan. Oli kiistatonta, että Irman poika oli aamuyöllä tunkeutunut toisen epäillyn kodin terassille. Sen jälkeen häntä oli kuristettu ja lyöty veitsellä kaulaan. Tiedettiin myös, ettei asunnossa ollut tapahtumahetkellä muita kahden epäillyn lisäksi. Jompikumpi epäillyistä oli siis käyttänyt veistä. Mutta kumpi? Siitä oikeus ei ollut saanut riittävää näyttöä. Irma kertoo olleensa aina oikeudenmukainen ihminen ja kohtelevansa ihmisiä tasavertaisesti. Rikoksia hän ei ole kuitenkaan voinut sietää. Esimerkiksi raiskaukset suorastaan puistattavat. Nyt pahin mahdollinen rikos osui omalle kohdalle. Eikä tekijää edes tuomittu. ”Mun tekisi mieli mennä oikeuslaitokseen ja sanoa, että saatana, mitä te oikein kuvittelette! Minulta on viety lapsi.” OIKEUSVALTIOSSA IHMINEN ON SYYTÖN, kunnes toisin todistetaan. Siksi on oikeudenkäytön näkökulmasta vakavampaa tuomita rikoksesta syytön henkilö kuin jättää tuomitsematta syyllinen. Tätä Irman on vaikea ymmärtää. Hän pitää molempia poikansa kuolemasta epäiltyjä miehiä syyllisinä tapahtumiin, vaikka vain toinen olisikin antanut kuolettavan iskun. ”Toinen on syyllinen ja toinen osasyyllinen. Molemmat pitäisi tuomita.” Irma epäilee tietävänsä, kumpi miehistä tappoi hänen poikansa. ”Jos saisin päättää, kurittaisin niin lujaa, että jätkältä lähtisi henki. Mutta en tiedä, pystyisinkö siihen, koska en ole väkivaltaa koskaan suosinut.” Irma on kertonut poikansa kuolemasta epäiltyjen miesten nimet myös sosiaalisessa mediassa, jossa hän on kirjoittanut avoimesti tuntemuksistaan. Hän sanoo, ettei välitä seurauksista ja olisi ollut valmis puhumaan asiasta tässäkin jutussa omalla nimellään. Irman oikeusavustajan toiveesta näin ei kuitenkaan tapahdu, koska Irma on hakenut tuomiolle valituslupaa korkeimmasta oikeudesta. Poikansa kuoleman jälkeen Irma on myös kampanjoinut rangaistusten koventamisen puolesta muun muassa allekirjoittamalla asiaa vaativan adressin. Puhelinhaastattelussa hän sanoo toivovansa kovempia tuomioita esimerkiksi seksuaalirikoksista ja rattijuopumuksista – ilmiselvästi myös henkirikoksista. Poikansa kuolemasta Irma tuomitsisi pääsyyllisen elinkautiseen vankeuteen. Hänen mukaansa uhrin omaiset joutuvat maksumiehiksi, jos syyllistä ei löydy. ”Hän on vienyt ihmiseltä hengen, joten rangaistuksen pitää olla elinkautinen. Ja korvaukset pitää maksaa. Raha ei tuo poikaani takaisin, mutta minä olen velkaantunut, koska oma lapseni on tapettu.” EHKÄ JUURI IRMAN TARINAN KALTAISISSA tapauksissa on paikallaan puhua oikeustajusta ja sen toteutumisesta. Kun omalle kohdalle osuu vakava rikos eikä syyllistä löydy tai tuomita, luottamus koko järjestelmään saattaa horjua. On yksilöllistä ja vaikeasti yleistettävää, miten uhrit suhtautuvat rikoksen tekijään tai hänen saamaansa rangaistukseen, sanoo Rikosuhripäivystyksen toiminnanjohtaja LeenaKaisa Åberg. ”Usein tärkeintä on se, että yhteiskunta ottaa kantaa siihen, kenen vastuulla teko on ollut. Eli että tuomio tulee, ja epäilty todetaan syylliseksi.” Kaikissa tapauksissa tuomion ankaruudella ei siis välttämättä ole merkitystä, vaan ennen kaikkea sillä, että tuomio tulee. Rangaistuksen kovuudella näyttää Rikosuhripäivystyksen kokemuksen mukaan olevan kuitenkin erityistä merkitystä henkija seksuaalirikostapauksissa. Voi esimerkiksi päätellä, että vakavimmissa rikoksissa tekijän pelätään toistavan tekonsa, ja siksi on uhrille ja omaisille helpotus, mitä pidempään tämä vankilassa istuu. Uhrin kokemukseen oikeuden toteutumisesta vaikuttaa Åbergin mukaan myös se, miten häntä kohdellaan rikosprosessin aikana, tutkinnassa ja oikeudenkäynnissä. Irma kertoo olevansa tyytyväinen siihen, millaista henkistä tukea hän on saanut poikansa kuoleman jälkeen. Hänelle on järjestynyt tukihenkilö henkirikoksen uhrien omaisia edustavan järjestön kautta. Silti olo on usein katkera, surullinen ja voimaton. ”Olen aina uskonut, että oikeus voittaa, mutta en usko enää.” JOS JOKU OSAA KERTOA, MIKSI RIKOKSISTA annetaan nykyään juuri sellaisia rangaistuksia kuin annetaan, niin Jukka Kekkonen, Helsingin yliopiston oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori. Kekkosen mukaan kyse on konteksteista. Oikeusjärjestykseen vaikuttavat yhteiskunnalliset olosuhteet sekä poliittiset ja taloudelliset valtakysymykset. ”Tässä on sekä nopeasti tapahtuvaa poliittista muutosta että historiallista jatkuvuutta”, Kekkonen sanoo. Lähihistoriassa suomalaiselle kriminaalipolitikalle merkittävimpiä hetkiä ovat olleet sodat. Varsinkin vuoden 1918 sisällissodan myötä rangaistukset Suomessa ankaroituivat ja nousivat reippaasti yli pohjoismaisen tason. Se oli Kekkosen sanoin painolasti, jota kannettiin aina 1960ja 1970-luvuille saakka. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi demokratisoitui, ja myös poliittinen vasemmisto pääsi kunnolla mukaan päätöksentekoon. Rangaistuksia alettiin systemaattisesti lieventää. ”Demokratia lieventää aina rangaistuksia. Ja kun siirrytään demokratiasta pois, rangaistukset ankaroituvat”, Kekkonen tiivistää. Hän toteaa, että historiallisesti nimenomaan eliitti on ollut ankarampien rangaistusten, esimerkiksi kuolemanrangaistuksen, kannalla. Ennen oikeusvaltioiden syntyä kansalaiset eivät olleet lain edessä yhdenvertaisia. Koska huono-osainen tavallinen kansa teki enemmän rikoksia ja heidän oikeusturvansa oli huonompi, oli luontevaa, että he toivoivat myös lievempiä rangaistuksia. ”Nykyaikana tilanne on monimutkaisempi, koska luokkaja ryhmäsuhteet ovat erilaisia.” Nykyään erityisesti korkea koulutustaso näyttää johtavan lievempien rangaistusten kannattamiseen, Kekkonen sanoo. Koska kansa on koko ajan koulutetumpaa, ei niin sanottu oikeustajumme hyväksy esimerkiksi kuolemanrangaistusta. Paras tapa mitata valtion kriminaalipolitiikan ankaruutta on kuitenkin vankiluku. 22 A N TA K A A E L I N K A U T I N E N ! 2 2 5
”HÄN ON VIENYT IHMISELTÄ HENGEN, JOTEN RANGAISTUKSEN PITÄÄ OLLA ELINKAUTINEN. JA KORVAUKSET PITÄÄ MAKSAA. RAHA EI TUO POIKAANI TAKAISIN, MUTTA MINÄ OLEN VELKAANTUNUT, KOSKA OMA LAPSENI ON TAPETTU.” 23
VIELÄ 1960-LUVULLA SUOMALAISET VANKILUVUT olivat moninkertaiset muihin Pohjoismaihin verrattuna. 1960luvun puolivälissä Suomen vankiloissa oli jopa 150 henkilöä sataatuhatta asukasta kohden, noin kolme kertaa enemmän kuin Ruotsissa ja Norjassa. Erityisesti omaisuusrikoksista rangaistiin kovalla kädellä. Sitten yhteiskunnallinen ilmapiiri vapautui, ja Suomi ryhtyi tukeutumaan kriminaalipolitiikassakin pohjoismaiseen yhteistyöhön. Hyvinvointivaltiota rakennettaessa ymmärrettiin, että nakkivarkaita ei kannata panna linnaan, koska se tulee kalliiksi eikä ehkäise rikollisuutta kovinkaan tehokkaasti. 1990-luvun alkuun mennessä Suomen, Ruotsin ja Norjan vankiluvut olivat tasaantuneet. Kaikissa maissa oli tuolloin reilut 50 vankia sataatuhatta asukasta kohden. Vankilatuomioiden vähentäminen ei suoraan johtanut rikollisuuden lisääntymiseen, vaikka näin voisi helposti kuvitella. Rikollisuuden määrä kasvoi 1960-luvun jälkeen Pohjoismaissa identtisesti, vaikka vain Suomessa vankiluvut laskivat selvästi. Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin Krimon johtaja Tapio Lappi-Seppälä selittää, että rikollisuus kyllä lisääntyi Suomessakin 1960-luvulta aina 1990-luvun alkuun saakka, mutta ennen kaikkea siksi, että suuret ikäluokat tulivat rikos ikään, yhteiskunta vaurastui ja elinkeinorakenne muuttui. Joka kulmalle nousseet valintamyymälät houkuttelivat näpistelijöitä ja varastelijoita. Alkoholinkulutuksen kasvu puolestaan lisäsi väkivaltaa, omaisuusrikoksia ja rattijuopumuksia. Vankilatuomiot toki ehkäisevät rikoksia siten, että vankilassa ollessaan ihminen ei voi kovinkaan helposti syyllistyä ainakaan vakaviin rötöksiin. Niin sanotuilla pehmeämmillä keinoilla, kuten yhdyskuntapalvelulla, päihdekuntoutuksella ja muilla sosiaalisilla toimilla on tutkimusten mukaan kuitenkin paremmat mahdollisuudet ehkäistä rikoksia. ”Ketään ei kannata laittaa vankilaan siinä toivossa, että saavutettaisiin jotakin erityisen suotuisaa henkilön tulevassa käyttäytymisessä”, Lappi-Seppälä tiivistää. Kansainväliset tutkimukset osoittavat, että kriminaalipolitiikka on kaikkein tehokkainta Pohjoismaiden kaltaisissa valtioissa, joissa hyvinvointija tuloerot ovat suhteellisen pieniä. Niissä rikosten ehkäisemiseksi käytetään laajasti muitakin keinoja kuin rikollisten sulkemista vankilaan. Toinen ääripää on Yhdysvallat, jossa on lukuisia yksityisiä vankiloita ja jonka vankimäärä on moninkertaistunut 1970-luvulta lähtien. Yhdysvalloissa kriminaalipolitiikka on Lappi-Seppälän näkemyksen mukaan ylipolitisoitunutta, ja sen avulla käydään jopa presidentinvaalikampanjoita. Pohjoismaissa tuomioihin liittyvä populismi on huomattavasti maltillisempaa, vaikka poliitikot oikeustajuun aika ajoin vetoavatkin. ”Pohjoismainen keskustelu on – ainakin toistaiseksi – pitäytynyt vahvemmin asia-argumentteihin ja poliittisten irtopisteiden keräily on jäänyt vähemmälle.” POLIITIKKOJEN LISÄKSI TUOMIOIDEN kehitykseen vaikuttaa toinenkin ammattiryhmä: tuomarit. Suomen rikoslaki tuntee yli 400 rikosnimikettä. Jokaiselle rikokselle on määritelty rangaistusasteikko, jonka perusteella tuomioistuinten tulee kyseisistä rikoksista tuomita. Esimerkiksi eläimen vartioimatta jättämisestä voidaan 24 A N TA K A A E L I N K A U T I N E N ! 2 2 5
tuomita ainoastaan sakkoihin. Ihmiskaupasta puolestaan voidaan tuomita minimissään neljä kuukautta ja korkeintaan kuusi vuotta vankeutta. Murhatuomio on aina elinkautinen vankeusrangaistus. Tuomareilla on sangen laaja harkintavalta rangaistuksen määräämisessä, sanoo rikosja prosessioikeuden professori Matti Tolvanen Itä-Suomen yliopistosta. ”Pääsääntöisesti kuitenkin käytetään rangaistusasteikon alinta neljännestä tai viidennestä.” Toisin sanoen valtaosassa rikoksia tuomio on paljon lähempänä rangaistusasteikon minimikuin maksimirangaistusta. Tolvasen mukaan käytäntöön ei ole mitään erityistä perustetta. Se on pitkä perinne, johon löytyy vertailupohjaa myös kansainvälisistä tutkimuksista. On kuitenkin ainakin yksi rikostyyppi, jossa rangaistukset ovat oikeusoppineiden mielestä olleet poikkeuksellisen kovia. Suomessa huumetuomiot ovat pitkään perustuneet korkeimman oikeuden laatimaan kaavamaiseen taulukkoon, jossa tuomio määrittyy lähinnä sen perusteella, kuinka monta kiloa mitäkin huumetta tuomittu on välittänyt. Kun Suomeen tuotujen huumeiden määrä on vuosien mittaan kasvanut, tuomiotkin ovat nousseet rangaistusasteikon yläpäähän. Nyt tekeillä on muutos. Esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoitti viime kesäkuussa ennakkotapauksesta, jossa korkein oikeus laski virolaisen huumekuriirin tuomiota useilla vuosilla. Näin korkein oikeus halusi viestittää alioikeuksille, että tuomioissa pitäisi katsoa huumekilojen sijaan ennemmin teon kokonaisuutta. Linjaus liippaa myös sitä niin sanottua yleistä oikeustajua: ei katsota olevan oikein, että pikkutekijät joutuvat vankilaan pidemmäksi aikaa kuin huumeliigojen johtajat. Esimerkiksi seksuaalirikosten rangaistukset taas ovat koventuneet viime vuosina. ”Ei nyt ihan maksimeita ole tuomittu, mutta reilusti yli puolenvälin rangaistusasteikolla”, Tolvanen sanoo. Se on Tolvasen mielestä hyvä asia, sillä hän epäilee myös kansalaisten olevan sitä mieltä, että seksuaalirikoksista voisi tuomita kovempia rangaistuksia. ”Vuositasolla puhutaan korkeintaan muutamasta kymmenestä tapauksesta, joten ei se vankimäärää merkittävästi lisäisi.” JOSKUS JULKISUUDESSA TODELLA VAIKUTTAA siltä, että kansalla on oikeustaju – ja että se on koetuksella. Tänä syksynä on hämmästelty päätöstä vapauttaa paloittelumurhasta elinkautiseen vankeuteen vuonna 2004 tuomittu Virpi Butt. Hämmennystä on herättänyt erityisesti se, että Rikosseuraamuslaitos ei puoltanut Buttin vapauttamista. Hänellä arvioidaan olevan korkea riski syyllistyä uudelleen väkivaltarikokseen. Buttin tapauksessa oikeus on kokonaisharkinnan perusteella todennut, että vangin tahto ja pyrkimys siviilielämään paluuseen painavat enemmän kuin psykiatrin lausunto hänen vaarallisuudestaan. Julkisuudessa ei juuri ole näkynyt Buttin vapauttamista puoltavia kommentteja. Esimerkiksi professori Matti Tolvanen on arvioinut, että kaikilla tuomituilla ei pitäisi olla mahdollisuutta vapautua vankilasta koskaan. Tolvanen pitää Buttin tulevaa vapautusta silti yksittäistapauksena, jolla ei isossa kuvassa ole vaikutusta oikeuden uskottavuuteen kansalaisten silmissä. ”Jos taas linja muuttuu niin, että entistä enemmän aletaan painottaa rangaistusta suorittavan oikeuksia toisten ihmisten turvallisuuden kustannuksella, se saattaa olla pulmallista.” Tolvasen mielestä rangaistusten kiristäminen tai lieventäminen pitää joka tapauksessa tehdä monipuolisen keskustelun jälkeen ja päätyä hyvään kompromissiin. Huutoäänestyksillä tai hätiköiden tuomioita ei voi muuttaa. ”Muuten tulee huonoa jälkeä.” Krimon johtaja Tapio Lappi-Seppälä ei ole huolissaan siitä, että Suomen kriminaalipolitiikassa olisi luvassa äkkikäännöksiä. Hän arvioi, että Suomessa on edelleen vahva konsensus hyvinvointivaltion rakenteiden puolustamisesta. Se estää rikosoikeuden tempoilevuuden ja helppojen poliittisten ratkaisujen etsimisen. ”Niissä helposti luvataan enemmän kuin pystytään tarjoamaan ja saavuttamaan.” EI JARI LINDSTRÖM IHAN TURHAAN oikeustaju tutkimusta tilannut. Oikeusministeriössä on nyt ryhdytty valmistelemaan arviomuistiota, jonka tarkoituksena on arvioida erityisesti väkivaltarikosten ja vakavimpien lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten seuraamuksia. Vielä tämän vuoden aikana valmistuvassa muistiossa tarkastellaan myös rangaistusasteikkoja, kertoo oikeusministeri Häkkänen. Hänestä kansan oikeustajututkimus on hyödyllistä tietoa oikeuspoliittisen keskustelun pohjaksi ja sitä hyödynnetään myös muistion taustamateriaalina. Henkilökohtaisesti Häkkänen sanoo pitävänsä fyysiseen koskemattomuuteen liittyviä rikoksia erittäin vakavina. ”Väkivaltarikosten osalta meidän tulee etsiä vaikuttavia täsmä toimia kaikista vakavimpiin tapauksiin”, Häkkänen toteaa ministeriön välittämässä sähköpostivastauksessa. Ennen nykytilanteen arviointia on Häkkäsen mukaan liian varhaista sanoa, miltä osin lainsäädäntöä mahdollisesti muutettaisiin. Oikeustajututkimuksen toteuttanut Juha Kääriäinen taas aikoo tehdä jatkotutkimusta kansan rangaistusasenteiden syistä. Hän yrittää päästä vieläkin syvemmälle siihen, mikä selittää ihmisten punitiivisia asenteita. Kääriäinen kertoo maailmalla tehdyistä tutkimuksista, joissa vastaajille kerrotuissa rikostapauksissa on vaihdeltu esimerkiksi epäillyn tekijän etnistä taustaa. Jos tekijän syntyperä vaikuttaa vastaajan rangaistusasenteeseen, voidaan selittäväksi tekijäksi katsoa pikemminkin ulkomaalaisvihamielisyys kuin ”yleinen oikeustaju”. Lisäksi rangaistusvaatimuksiin saattavat vaikuttaa esimerkiksi suhtautuminen sukupuolten tasa-arvoon tai laajemmin yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Yksi oikeustajututkimuksen kiinnostava havainto on Kääriäisen mielestä se, että nuoremmat vastaajat olivat valmiita antamaan seksuaalirikoksista selvästi kovempia rangaistuksia kuin iäkkäät. Tämä selittynee seksuaaliasenteiden muuttumisella ja naisten oikeuksien vahvistumisella. Yhteiskunnan ja sen asenneilmaston muuttuessa siis päivittyy myös ”yleinen oikeustaju”. ”Vanhempi ikäpolvi ehkä ajattelee, että raiskaustapauksessa myös uhrilla on oma vastuunsa.” * Irman nimi on muutettu. 25
MINÄ EN HALUA OLLA TYHMÄ. Se on typerä, pikkumainen ja lapsellinen pelko, mutta se on todellinen. Pahin pelkoni on se, että vielä jonain päivänä jään kiinni siitä, etten oikeasti tiedä mistään mitään, etten ymmärrä mitään. Ostan kirjoja, pinoan niitä muodostelmiin ja suhtaudun horjuviin pinoihin muka viehättävän kevyesti: voi kun niitä nyt vain kertyy jostain! Se on säälittävää itsepetosta, kuin muotibloggaaja, joka sanoo, että hän nyt vain päätyi kassalle jonkin ihanuuden kanssa. Takana on tietoinen päätös, ja minun tietoinen päätökseni on pakkomielle: tahdon olla sivistynyt. Silti vetelehdin yliopistolla ja kaljabaareissa ja väitän itselleni, että älykkäiden ihmisten kanssa käydyt keskustelut saattavat sivistää jopa enemmän kuin puisevat luennot ja sitä paitsi yliopisto on muutenkin jotenkin kriisissä, aidon sivistyksen merkitys on unohdettu, ja miten hallitus edes kehtaa leikata yliopistojen rahoitusta näin järkyttävän paljon, ai pitäiskö vielä ottaa yhdet – no totta helvetissä pitäisi, en mä nyt vituissa sinne luennolle ole menossa. MINUA AJAA KATEUS. Tunnen alemmuutta, kun keskustelen ystävieni kanssa. Heidän vanhempansa ovat professoreita ja taiteilijoita, lukeneita, akateemisia ihmisiä, jotka ovat antaneet lapsilleen lahjaksi koko eurooppalaisen sivistyksen ja länsimaisen pop-musiikin historian – niin ainakin katkerissa fantasioissani kuvittelen. Olen joutunut kohtaamaan sivistyksellisen alaluokkaisuuteni satoja kertoja. Joka kerta, kun sivistynyt tuttavani tiedustelee, olenko nähnyt sen ja sen teoksen tai mitä ajattelen sen ja sen artistin vaikutteista, minun tekee mieli vetää Maatalouspirkan muovikassi päähän ja hengittää syvään. Miten minä voisin tietää sellaisia asioita, kun meillä kuunneltiin autossa Leevi and the Leavingsia ja lauantaisin katsottiin Uutisvuotoa eikä mitään helvetin kroatialaisia taide-elokuvia? Tässä vaiheessa haluan esittää pahoitteluni sinulle, hyvä Ylioppilaslehden lukija. Mikään ei ole ankeampaa kuin lukea yhdentekevien toimittajien loputtomia itsereflektioita ja kuunnella, kuinka he vailla minkäänlaista harkintaa yleistävät omat kokemuksensa yhteiskunnalliseksi analyyyyyyyshiksi ja mistäköhän sekin sitten kertoo, hmm! Narsistinen ja sisäänpäin kääntynyt on aikamme, selfieitä otetaan eikä synnytetä, ennen oli kunnollista. E N S I LT I VO I O L L A A JAT T E L E M AT TA, että asiat voisivat olla toisin. Olisiko elämä helpompaa, jos olisin syntynyt kulttuuriperheeseen? Pääsisinkö elämässä pidemmälle, mitä se sitten merkitseekään, jos sukulaiseni olisivat tohtoreita ja kirjailijoita? Ympäristötekijät eivät kuitenkaan kannusta sivistymiseen. Sitä vaatii lähinnä sisäinen alemmuuskompleksini. Suomessa älykön statuksen saa, jos kirjoittaa rap-lyriikkaan taiteilijoiden nimiä tai osaa naamioida rasistisen agendansa akateemiseen ilmaisuun. Suurimmat yleisöt saa puolelleen, kun ymmärtää asioita tahallaan väärin tai ei lainkaan ja kärjistää kaiken katosta läpi. Ja mitä järkeä edes on yrittää sivistyä, kun maailma on matkalla kohti väistämätöntä tuhoa, joka ei hidastu, vaikka lukisi tuhansia ja taas tuhansia kirjoja? On hankittava apua. ILMOITTAUDUN KAHDELLE LUENNOLLE. Niiden vastuuopettajina toimivat julkisen keskustelun professorit: Jörn Donner ja Matti Apunen. Jörn Donner on ansioitunut niin monella kulttuurin ja elämän osa-alueella, että kaikkien asioiden listaaminen tähän olisi mieletöntä. Kymmeniä kirjoja ja elokuvia, Finlandia-palkinto, Suomipalkinto, Elokuvasäätiö, kansanedustaja, meppi, valtuutettu, katsokaa Wikipediasta. Sitä paitsi tämän kiusallisen vuodatuksen kannalta olennaista on se tolkuton sivistyksen ja järjen määrä, joka Donneriin on 84 vuodessa pakkautunut. Donnerin murahtelevasta olemuksesta välittyy jonkinlaista virkistävää välinpitämättömyyttä päivittäistä kohinaa kohtaan. Hän kirjoittaa kirjan, haukkuu ihmiset imbesilleiksi ja katselee maailman menoa vuosien, ei minuuttien tarkkuudella. Donnerin ei tarvitse kommentoida joka asiaa, koska hän tietää, miten asiat oikeasti ovat. Hän ei herpaannu yhdentekevien asioiden edessä, vaan keskittyy siihen, millä on oikeasti väliä. Sen minäkin haluaisin osata ja siksi soitan Donnerin ovisummeria. Mitä voi tehdä, kun maailma tuntuu olevan täynnä typeryyttä, mutta luokkanousu sivistys eliittiin näyttää mahdottomalta? Toimittaja Tuija Siltamäki pyysi johdatusta auktoriteeteista korkeimmalta: sediltä. Teksti: Tuija Siltamäki – Kuvat: Jussi Särkilahti 27
Jos kasvaa miljöössä, jossa ei anneta minkäänlaisia mahdollisuuksia tai havaita lahjakkuuksia, ei mitään ole tehtävissä. Musiikissa miljöö merkitsee melkein kaikkea. Minä tunnen useita menestyneitä kapellimestareita, ja useimmat heistä ovat aloittaneet joko viuluntai pianonsoiton neljävuotiaina. Jos toinen aloittaa viisitoistavuotiaana, on jo yhdentoista vuoden etumatka. Mutta tunnen sellaisiakin henkilöitä, joilla on ollut kaikki ulkoiset edellytykset, eikä heistä ole tullut yhtään mitään. 1 Lahjakkuuksia pystyy perimään yhteiskuntaluokasta riippumatta. Mitä tulee älylliseen tai taiteelliseen työhön, suomalainen yhteiskunta on ollut ja on suhteellisen tasa-arvoinen. Rahalla ja sivistyksellä ei ole kovin paljon tekemistä toistensa kanssa. 2 Voihan olla, että rahakkailla perheillä on mahdollisuus kouluttaa lapsiaan ammatteihin, joihin he eivät olisi muuten päässeet, koska heillä ei ole tarpeellista lahjakkuutta. Kapitalistisessa maailmassa on paljon sellaisia tapauksia, joissa aika pienellä lahjakkuudella varustettu henkilö 3 pääsee aika korkealle hierarkiassa, koska ei ole tarvinnut välittää siitä, että hän on sopimaton tähän tehtävään. Syntyy myös sellaisia lapsia, jotka kaikesta koulutuksesta huolimatta ovat passiivisia, he eivät halua kiivetä korkealle, vaan ovat hyvin tyytyväisiä osaansa. En halua yhtään vähätellä sellaisia ihmisiä. Yhteiskunta tarvitsee kaikenlaisia ammatteja. Taiteellisessa maailmassa on henkilöitä, jotka haluavat mystifioida taiteen tekemisen. Kun minulta kysytään kirjoittamisesta, vastaan hieman ivallisesti, että on kyse perslihaksista. Että on halua ja sisua istua kauniina kesäpäivänä sisällä pimeydessä kirjoittamassa. 4 Globalisoituminen merkitsee minulle askelta kohti avoimempaa yhteiskuntaa. Euroopassa ja maailmalla elää aika paljon vahvoja vastarintaliikkeitä, jotka pyrkivät suljettuun yhteiskuntaan. Ne palaavat vanhoihin kansallisiin myytteihin ja kansalliseen ylikorostamiseen. Se on anti-valistusajan ideologia, jossa marssivat esiin myös uskontoihin liittyvät ennakkoluulot. Jos valitset kaksi miljoonaa Trumpin kannattajaa tai kolme miljoonaa brexitin kannattajaa, niin toteaisit, että heidän koulutustasonsa on hyvin alhainen. 5 Eivät he puhu yhtään vierasta kieltä eivätkä ole juuri matkustelleet. Se kerrostuma maailmassa, jolla on todella avoin mieli, on prosentuaalisesti aika pieni. Mutta se eurooppalainen sivistys, jota me itse pidämme hyvin korkeana, on synnyttänyt kaksi maailmansotaa. Se on tämän sivistyksen yksi tulos. Maailma on täynnä sanoja. Välillä, kun käytän tällaista soutukonetta, kuuntelen Yle Puhetta. Siellähän puhutaan jatkuvasti. Kaikkialla höpistään paljon. 6 Muuttuva tai keskusteleva yhteiskunta synnyttää joka päivä uusia ilmiöitä, joista puhutaan, sitten ne unohtuvat kaksi päivää myöhemmin. Se on instantyhteiskunta, jossa periaatteellista keskustelua käydään vähemmän ja tartutaan – ainakin mitä tulee yhteiskunnan päätöksentekoon – pinnallisiin asioihin. 7 Ruotsissa päivälehdistön tasolla ministerit osallistuvat julkiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun paljon hanakammin kuin täällä. Joko he tai heidän sihteerinsä ovat kirjoitustaitoisia – mikä antaa aiheen kysyä itseltään, että ehkeivät nämä Suomen ministerit pystykään kirjoittamaan mitään. Voi myös olla, ettei meidän johtomme halua argumentoida eikä debatoida. Ehkä he katsovat, ettei se kuulu kansalle. Ruotsissa käydään edes hieman pidemmälle menevää periaatteellista keskustelua, jota ei näy meillä ollenkaan. Kävin aikoinaan Ruotsin Almedalen-viikolla. Siellä ei ole niin paljon keskusteluja, enemmän näitä poliitikkojen esiintymisiä. Ne pitävät siellä niitä kesäpuheitaan. Suomi-areenalla en tänä vuonna ollut. Olin S-ryhmän järjestämässä ruokatapahtumassa. Puhuimme kaksi tuntia kotimaisesta kalasta. Median fragmentoituminen johtuu Facebookista ja muista some-ilmiöistä, mutta myös siitä, että on radiokanavia, televisioita ja sanomalehtiä. Sanoja riittää. Täytyy vain muistaa se, että valta on puheista huolimatta keskittynyt. Mikäli et ole lähellä valtaa tai sinulla on vain vaikutusvaltaa, puheesi menevät taivaan tuuliin. Kun olin eduskunnassa, tiesin, ettei minulla ole valtaa tippaakaan. 8 Minulla oli vaikutusvaltaa, mutta se ei johtunut siitä, että olin eduskunnassa, vaan ihan muista asioista. Mutta kun on päässyt määrättyyn ikään, ei valtaa välttämättä vaadi itselleen. Maailman muuttamisen ambitiota minulla ei enää ole. Vastakohtana monelle muulle, jotka lausuvat mielipiteitään, en ole niin hirveän vakuuttunut siitä, että olen oikeassa. 9 1. !! ei aina auta 2. Toisaalta kultt. kodeissa ON usein rahaa – miten määritellään vaikutus? Rikaskin voi olla tyhmä: totta. 3. BURN! mutta esimerkkejä? 4. WORD 5. voiko yleistää näin: kaikki tuskin idiootteja. elitismi ja ennakkoluulot? juuri tämä asenne ongelma -> holhoaminen, epäluuloisuus 6. haha 7. JOO. synnytystalkoot, pienet ”kohut”, niiden masinoiminen, ketä kiinnostaa? joku ploki, joku lausunto, mitä tapahtuu oikeasti? 8. tuskin ihan näinkään: kansanedustajalla on valtavasti valtaa, samoin puolueilla. mutta vrt. pääministeri, presidentti, instituutiot ehkä sitten? 9. hyvin sanottu: miten saisi leviämään? J O H D AT U S S I V I S T Y S . . . 2 6 3 1 ENSIMMÄINEN LUENTO, JÖRN DONNER, POHJOISRANTA. Opintojakson aikana opiskelija yrittää kasvaa sivistyneeksi ihmiseksi, vaikka ympäristö on täynnä hälinää, typeryyttä ja yhdentekevyyttä ja ymmärtää, mikä on yhtäältä perintöja toisaalta ympäristötekijöiden vaikutus henkiseen kasvamiseen. 28
LOUNAS Donner suosittelee lounaspaikaksi jotain hyviä kalaruokia tarjoavaa ravintolaa, jonka nimestä en saa täysin selvää, mutten kehtaa pyytää toistamaankaan, koska yritän juuri laittaa kenkiä jalkaan kummallisessa asennossa ja tilanne on muutenkin outo. “Kiitos, kun vaivauduit”, Donner toteaa. Menen ketjukahvilaan juomaan inhottavaa kahvia. Lohileivässä on enemmän oheismössöjä kuin oikeita raakaaineita. Kotoisa olo. Kun haastattelin Matti Apusta ensimmäisen kerran tätä juttua varten, tuhosin vahingossa haastattelunauhan ja jouduin pyytämään heti uutta aikaa. Se oli lähes yhtä nöyryyttävää kuin se, etten muistanut, onko Hüsker Dü musiikkia vai alkoholia. Tähän on tultava muutos. Olen pyytänyt johdatusta juuri Apuselta, koska yksi syypää typeryyden normalisoitumiseen ja sivistyksen rapistumiseen on ilmiselvästi media, ja kaikista mediaa lähes ammattimaisesti haukkuvista hahmoista Apunen on mielestäni hauskin. Tässä yhteydessä olisi yhteiskuntarauhan kannalta tarpeellista tuomita osa Apusen mielipiteistä ja hänen ajamastaan agendasta, mutta sillä on tämän jutun kannalta hyvin vähän merkitystä. Olennaista on se, että Apunen puhuu tietystä näkökulmasta, mutta hänen sanomisistaan on tapana tuohtua ikään kuin hän esittäisi koko kansakuntaa koskevia julistuksia. Sama toistuu monen muun julkisesti mielipiteitään esittävän kohdalla. Se tekee julkisesta keskustelusta tympeää vänkäämistä ja vähentää olennaisesti mahdollisuuksia järkevään vuoropuheluun ja haittaa sivistymispyrkimyksiäni. Evan toimistolla Apunen keittää kahvia ja antaa minulle valtavan t-paidan, jossa lukee Väinö Tanner. Ehkä elämäni paras päivä. 29
Enää ei ole olemassa korkeaa ja matalaa, arvokkaampaa ja rahvaanomaisempaa 1 kulttuuria. Aikaisemmin korkeakulttuurisella ihmisellä oli erityistä tietoa tai erityistä taitoa. Nykymaailma palvoo originaliteettia, alkuperäisyyttä, erityisyyttä ja ainutlaatuisuutta. Sitä, että sä olet jotenkin aito. On jopa helpompaa olla originaali, jos on työväenluokkainen tausta. Silloin ajatellaan, että sinulla on juuret, joita ilmennät. Jos katsoo julkisuudessa olevia ihmisiä, heillä on kova tarve kertoa, että heillä on rankka tausta. 2 Tausta voi muodostua ongelmaksi työelämässä. Voi olla, että yritykset ja työnantajat arvostavat sellaisia ominaisuuksia, jotka on helpompi saada “yläluokkaisesta” taustasta. Porvariston ja kulttuurieliitin välillä on käynnissä satavuotinen sota, joka on nyt kääntynyt kulttuurisen eliitin eduksi. Siihen kuuluvat erityyppiset taiteilijat ja ne ihmiset, jotka selittävät maailmaa julkisuudessa. 3 Kulttuurieliitti on aina pitänyt porvaristoa hitaana, tylsämielisenä ja konservatiivisena, jopa hupaisana tai halveksittavana. Porvaristo on vastaavasti pitänyt kulttuurieliittiä hörhöinä, jotka eivät tuota mitään tähän yhteiseen pussiin. Porvaristo on aina luvannut tiettyjen hyveiden mukaan eläville ihmisille taloudellista turvaa, menestystä ja iisiä elämää, mutta nyt kulttuurieliitti saa toimintaansa niin paljon julkista tukea ja mahdollisuuksia, että lupauksen vetovoima on kadonnut. Silti nämä ihmiset ovat usein hieman huonotuulisia, koska he katsovat, ettei yhteiskunta arvosta heidän osaamistaan riittävästi. 4 Heidän mielestään markkinatalous on pettänyt heidät. Talousliberaalina olen sitä mieltä, että ihmisen pitää saada toteuttaa itseään. Mielestäni ihminen voi toteuttaa itseään aivan erinomaisesti työnsä kautta. Mutta se on liian porvarillinen ajatus eikä siihen sisälly mitään kumouksellista. Jos 50-vuotiaana sanot, että elämäni on ollut tähän asti pelkkää valhetta ja nyt lähden saaristoon kasvattamaan lampaita, 5 niin sitä kyllä pidetään todellisena ja aitona. Ihmiset eivät enää ymmärrä näkökulmia. Jokaisessa tekstissä pitää olla disclaimer: 6 kokeilen nyt tällaista ajatusta, mutta tosiasiassa olen hyvä ihminen. Minulle sanotaan aina, että laita sinne joku yksinkertainen lause että “hyvinvointivaltio on ihan hyvä juttu” – niin kuin se mielestäni onkin – niin ei tulisi tätä kauheaa huutoa. En oikein jaksa sellaista. Ihmiset lähettelevät toisilleen yksityisviestejä ja laittavat niihin hymiöitä ja emoji-kuvia 7 kertomaan, mitä äskeinen viesti tarkoitti. Tämä on köyhtynyt ja kaamea maailma, jossa joutuu osoittamaan merkillä, että äskeinen sisälsi ironiaa. Meillä on koko ajan paremmat mahdollisuudet nähdä erilaisia maailmoja ja tulkita erilaisia tekstejä, ja samaan aikaan maailma muuttuu omituisella tavalla kirjaimellisemmaksi. Julkisuudessa käyty keskustelu on erittäin epäsymmetristä. Meillä oli ennen poliitikkoja, jotka olivat hirveän hauskoja. Nyt meillä on pelkkää pöpötystä, 8 ja me ihmettelemme, että onpa tylsää. Mutta itsehän me olemme sitä halunneet – tuomitsemalla kaiken muun. Raivo myy. Iltapäivälehdissä lukee jatkuvasti “ihmiset raivostuivat”. Jos raivo myy, sitten generoidaan raivoa. 9 Kun joku yrittää tuoda keskusteluun jonkin periaatteellisen kysymyksen, haetaan ajatuksesta kärsivä ihmisryhmä. Sitten mennään sen ihmisryhmän edustajan luokse, dokumentoidaan kiukku, ja meillä on uutinen. Tunnetta ei voi kyseenalaistaa. Faktoihin perustuvassa argumentoinnissa voi jäädä häviölle, mutta jos tulee keskusteluun tunne edellä ja sanoo, että mua loukkaa sun tapasi ajatella, että ajattelutapasi on sydämetön, kylmä ja fasistinen, niin miten sen voi kiistää? Miten ihminen voi sanoa, että ei, en ole sydämetön? 10 Supreme-uutiskriteeri on nykyään kiinnostavuus. Ihmisten raivo on kiinnostavaa, mokaaminen on kiinnostavaa. Tärkeys johdetaan emotionaalisesta tai reaktiopohjaisesta kiinnostavuudesta. Oliko mokauksella yhteiskunnallista merkitystä? “No en mä tiedä, mutta hänhän on merkittävässä asemassa, 11 ei tällainen ihminen saa mokailla tällä tavalla!” Mitä medialle voisi tehdä? Siellä vaadittaisiin reformaatio, median Martti Luther, joka tulisi, tuomitsisi anekaupan ja muutamat muut asiat ja kysyisi, että mistä tässä oikeastaan oli kysymys. Odotan reformaattoria, joka pystyisi myöntämään tehdyt virheet eikä aina selittäisi parhain päin ilmiselviä erheitä. Se olisi rohkeampaa kuin MVlehden tuomitseminen. 12 Sitähän pidettäisiin suurena hulluutena – jos joku ilmoittautuisi Lutheriksi – mutta jos joku edes toimisi sillä tavalla. Naulaisi edes muutamat teesit Pasilan oveen 13 ja ilmoittaisi, että näiden mukaan me toimimme, ja jos havaitsette jotain näistä poikkeavaa, kertokaa meille. Se voisi saada aikaan samantyyppistä liikehdintää myös muissa medioissa. Mä sanon tämän kaiken siksi, että kun mä edelleen rakastan tätä saamarin mediaa. Jos mä inhoaisin sitä, mä antaisin sen tuhota itse itsensä. 1. ooppera vs vloggaaminen? on arvojärjestyksiä, mutta ei samalla tavalla kuin ”ennen”. kirjan lukemisella ei välttämättä saa arvostusta, mutta ilman arvojärj. ei olisi keskusteluakaan. 2. haha 3. itsekin? 4. ei aina arvostakaan: paljon taiteilijoita, joilla hyvä näkemys, mutta ei menestystä: kaupallisesti epäkiinnostavat alat, dokumentit, teatterit. JOSKUS turhaa ruikuttamista, mutta kuinka usein? 5. mäkin haluan saaristoon kasvattamaan lampaita 6. TOTTA 7. xD voi koira 8. ja RASISTEJA FASISTEJA! onko tylsyys oikea ongelma: paljon rasistista ja ääriaineksella flirttailevaa puhetta, se tuskin tylsää? ”tavis”poliitikot tietysti eri asia. 9. KANSA RAIVOSTUI 10. ! 11. joskus oikea peruste, mutta ratkaistava asian mukaan. onko ”moka” möläytys vai vakava rikos? 12. helppo vastustaa ”pahiksia” 13. jokinen? TOINEN LUENTO, MATTI APUNEN, ELINKEINOELÄMÄN VALTUUSKUNTA. Opintojakson aikana opiskelija oppii ymmärtämään, ettei työväenluokkainen tausta ole välttämättä uhka vaan mahdollisuus ja tunnistaa monipuolisesti niitä rakenteita, joiden takia sivistyminen on haastavaa nykyisessä mediamaisemassa. J O H D AT U S S I V I S T Y S . . . 2 6 3 1 30
OPPIMISPÄIVÄKIRJA Kun lähden Helsingistä Tampereelle, olen useimmiten krapulassa. Ostan rautatieasemalta ylihintaisen kotimaisvalmisteisen veden ja ulkomaalaisen laatulehden. Sen kehittävät vaikutukset henkisiin ominaisuuksiini ikään kuin neutralisoivat huonon elämän aiheuttamat fyysiset tuhot. Tällä kertaa oloni on poikkeuksellisesti mitä mainioin. Vastoin kaikkia odotuksia en luultavasti häpäissyt itseäni aivan täysin kummankaan oppi-isäni edessä – sikäli kun huomioon ei oteta sitä, miten yleisesti ottaen kiusallisen avoimeen fanittamiseen tämä juttu perustuu, voi hyvä Luoja, olen häpeäksi itselleni. Vastoin odotuksia en ole myöskään onnistunut tuhoamaan yhtään haastattelunauhaa. Luonnontieteellisen museon kahvilassa hikisin sormin luomani varmuuskopiot ovat visusti tallessa pilvipalvelussa. Ja tässä sitä nyt istutaan, eilistä huomattavasti sivistyneempi perse punaisella tekonahkapenkillä Guardian Weekly käsissä ja elämä edessä. Sivistyseliitin avokätisesti tarjoama hyväksyntä on haihduttanut osan alemmuuskompleksistani. Tiedostan kuitenkin tunteen valheellisuuden. Ei älyllinen kelpaamisen kokemukseni voi olla kiinni siitä, taputtaako joku setä henkisesti päätäni. Se olisi suurin piirtein yhtä kestävä tapa toimia kuin postata joka päivä selfie nettiin ja kysyä tuntemattomilta ihmisiltä, kelpaako. Mutta pakko myöntää, olihan tämä tavallaan inspiroiva kokemus. Olisiko elämäni helpompaa, kivempaa, älykkäämpää, fiinimpää, jos olisin kohdusta asti ympäröinyt itseni professoreilla, taiteilijoilla ja muilla erittäin sivistyneillä ihmisillä? Tietenkin olisi. Ei tämä ole mikään kasvukertomus. Mutta niin kauan kuin henkisiä ominaisuuksia ei voi haalia yhtä helposti kuin materiaalisia, on tyydyttävä tylsään, systemaattiseen ponnisteluun. Selailen divarista ostamaani pölyistä Pentti Saarikoskea. Pentti ryyppää ulkomailla ja haluaa panna jotain naista. Olen lukenut joitakin kymmeniä tällaisia kirjoja, ja tässä vaiheessa alkaa olla hieman vaikea sanoa, miten ne tai romaanit ylipäätään auttavat minua eteenpäin elämässä. Luen, mutta ymmärränkö lukemaani? En minä tiedä. Ymmärränkö ylipäätään mitään? Tuskin. Bussi kaartaa Tampereen yliopiston ohi. Olisipa kiva mennä jollekin luennolle. Tai kaljalle.
Antroposeeni on ollut trendi Helsingin taidepiireissä viime vuosina. Kastehelmi, olet pitänyt valokuvagalleria Hippolytessä aihetta käsittelevän näyttelyn. Voitko kertoa, mitä antroposeeni tarkoittaa? Kastehelmi Korpijaakko: 2000-luvun alussa jotkut geologit esittivät, että on alkanut uusi geologinen aikakausi, jota he nimittivät antroposeeniksi. Siinä ihmisen toiminta on niin voimakasta, että jäljet maaperässä ovat pysyviä. Osalle taidekenttää se on varmasti vielä tuntematon käsite, mutta toisille se alkaa olla jo aika väljähtänyt juttu, että taasko tätä antroposeeni-läppää. Tuomas Skopa: En tunne antroposeenia entuudestaan enkä ole juurikaan käsitellyt taiteessani ihmisen maailmanvalloitusta. Olen kuitenkin huomannut, että aihe on ollut rivien välissä ja alkanut purskahdella esiin. Koen vetoa sellaisia paikkoja kohtaan, joissa on ollut raskasteollisuutta tai telakka ja joita luonto on alkanut vallata takaisin. Kaikki ruostuu, kukkia kasvaa... Pienenä meillä oli treenikämppä Vuosaaren telakalla, ja minun sydämeni rauhoittui siellä aina, vaikka siellä oli myrkyt ja öljy, mutta tuntui, että luonto ottaa omansa takaisin ja voittaa. Karsastan sitä, että musiikin avulla valistetaan, mutta kai sitä on terveellistä annostella vähän sekaan. Korpijaakko: Juuri tuo on ongelma ympäristökysymyksissä. Jos siitä sanoo jotain, niin heti on aktivisti tai tuomiopäivän mesoaja. Kuvia tehdessä miettii, että ei halua julistaa. Mutta silti saattaa tulla kiusaus... siitä voi seurata jotain. Luin netistä antroposeeniin liittyvän hienon virkkeen: ”Öljyn ja muovin sointia on kuunneltu eräänlaisena taustahälynä kulttuurissamme jo pitkään.” Mitä mieltä olette siitä? Korpijaakko: Ääni on vahvasti läsnä: mietitään vaikka fossiilisten polttoaineiden käytön äänimaisemaa katukuvassa. Kuvientekijänä kadehdin musiikkia siitä, että se on immateriaalista. Kuvataiteessa teosobjektit ovat usein kertakäyttökamaa, jota monilla lojuu varastossa. Skopa: Toisaalta musiikin tuottamiseen tarvitaan valtavasti sähköä. Musiikki on immateriaalista, mutta tuotantokoneisto siinä ympärillä on raskas. Sähkökitara ja sen soundi, sehän on juuri sitä öljyn ja muovin sointia. Rock-pop-tyyppinen musiikki on teollisuuden ääntä tietyllä lailla. On vaikea tehdä yhtäkään elettä, joka ei edistäisi jotain maailmalle epäedullista prosessia... Tuleeko teille ikinä toivoton olo, kun yritätte tehdä taidetta näin isoista asioista? Korpijaakko: Sinulta kuultaa vähän läpi semmoinen epäilys, että voidaanko taiteen avulla käsitellä antroposeenia relevantilla tavalla lainkaan...? Lähinnä mietin, miten yksittäinen taiteilija kestää mahdolliset hyödyttömyyden tunteet. Yksi näyttely, kuinka moneen ihmiseen se ylipäätään vaikuttaa? Sydän, sydän -yhtyeen Tuomas Skopa kirjoitti kantaaottavan Meren kuningatar -kappaleen sukellettuaan häämatkallaan valashain kanssa ja ymmärrettyään, kuinka valtava ongelma muovijätteet ovat maailman merille. Valokuvataiteilija Kastehelmi Korpijaakolle ekokriisi ja ihmisten paikka muiden olentojen joukossa ovat olleet tärkeitä aiheita jo kauan ennen kuin hän kuuli käsitteestä antroposeeni. Kuoppia, painoja ja ihmisen kuluttamaa maanpintaa kuvaava valokuvanäyttely Raskas Huoleton nähdään seuraavaksi Turussa valokuvakeskus Perissä 3.11 26.11.2017. SY DÄ N , SY DÄ N -Y H T Y E E N S O L I ST I JA SA N O I T TA JA T U O M A S S KO PA JA VA LO K U VATA I T E I L I JA KASTEHELMI KORPIJAAKKO PUHUVAT IHMISEN JALANJÄLJESTÄ JA PALJUISTA. 32
Korpijaakko: Minun vahvuuteni ei ole rakenteiden muuttamisessa, minusta ei esimerkiksi ikinä tule poliitikkoa. Sitä vain yrittää löytää jonkun kohdan, jossa voi olla rehellinen. Koen, että olen osa tietynlaista visuaalista kehkeytymistä, jonka yksi osa näyttely on. Se vaikuttaa paitsi kentän sisällä toisiin tekijöihin, myös jollain tavalla kumuloi yleistä keskustelua. Skopa: Ihmisellä on kaksi perustarvetta taiteen äärellä: paeta maailmaa ja kohdata se. En tiedä, kumpaa edustan. Voimattomuuden tunne tulee monesti, mutta niinä hetkinä pitää muistaa, että muutokset voivat tapahtua nopeasti. Se voi olla teknologinen innovaatio, lakimuutos tai asennemuutos. Me ollaan kohtalaisen pieni bändi ja meillä on pieni uskollinen kannattajajoukko, mutta jos yksikin muuttaa elämäänsä biisien takia, niin se on iso juttu. Korpijaakko: Olen utelias ja pessimistinen sen suhteen, miten tässä kaikessa käy. Luonto ja ympäristö ovat käsitteinä moniselitteisiä, mutta ne latistuvat ja muuttuvat välineellisiksi päätöksenteon tasolla. Pelätään menettää joku luonto, mutta mikä se luonto edes on, se on meidän luoma konstruktio. Tavallaan me ollaan jo menetetty se. Ei ole enää mitään neitseellistä. Kuuntelin yhtä kiinnostavaa podcastia, jossa puhuttiin siitä, että sellaista, mikä me koetaan kauniiksi ja koskemattommaksi on yhä vähemmän, ja siihen liittyy hierarkiaa: kohta vain rikkailla on varaa kuluttaa siihen liittyviä elämyksiä. Skopa: Kävin San Franciscossa galleriassa. Siellä oli seinällä pitkä jana, joka kuvasi maapallon ikää, ja siinä oli viiva jokaisen massatuhon kohdalla. Niitä oli kuusi. Heti sen jälkeen, kun ihminen on ilmestynyt maapallolle, on viiva. Haluaisin kysyä teiltä, että päästäänkö me tämän antroposeenin ohi seuraavaan vaiheeseen vielä ihmisen elinaikana? Vai pitääkö meidän kadota, ennen kuin voi alkaa uusi aikakausi? Jos katastrofielokuvien visiot toteutuisivat ja valtameret nousisivat ja sivilisaatiot menisivät paskaksi ja ilmasto mylläisi maapallon ns. luonnolliseen tilaan, niin sitten voitaisiin puhua uudesta epookista, ehkä. Voisi silloin olla vielä kourallinen ihmisiä jäljellä. Korpijaakko: [Werner] Herzogin viimeisessä dokkarissa sanotaan, että 200 vuoden välein tulee aurinkomyrsky, ja että seuraava on tulossa. Meidän tietoyhteiskunta on herkkä tällaisille ilmiöille, ja jos tulee oikein iso flare, me ollaan kaput. Yksi suosikkikohtani dokkarissa on, kun siinä haastatellaan Elon Muskia. Ensin se selostaa innostuneena, miten se suunnittelee yhdyskuntaa Marsiin ja sitten näytetään sellaista epähetkeä siinä haastattelussa, jossa se vaan tuijottelee eteensä ja sanoo että: ”I don´t sleep very well.” Siinä kiteytyy jotain. Niin ja yksi teoria maailman tuhoutumisesta on, että lämpötila nousee sen verran, että meillä ei ole enää hyvä olla täällä. Joku 10–15 astetta riittää. Sen huomaa, kun lämmittää paljua. On muutamasta asteesta kiinni, onko siinä paljussa todella hyvä olla vai tuleeko kauhea hiki ja ahdistava olo. Korpijaakko: Paljusimulaattori voisi olla hyvä maailmanlopun kuvaaja. Skopa: Ministereiden pitäisi kokeilla sitä ekana. Korpijaakko: Toisaalta sitä miettii, että jokaisella sukupolvella on oma maailmanlopun pelkonsa. Edellisellä oli ydinsota. Koska joku uhka on aina, niin sitä kautta voisi löytää keveyden. Skopa: Ihminen tarvitsee uhan. Kaikki ihmiset tarvitsevat tietyn määrän vastusta toimiakseen elämässä. Korpijaakko: Opettelen tulemaan toimeen syyllisyyden kanssa. Luin jostain, että syyllisyys ylläpitää moraalista olemista ja sitä kautta rakentaa merkityksellistä elämää. Syyllisyydestä kokee siksi myös metasyyllisyyttä, syyllisyyttä syyllisyydestä. Skopa: Syyllisyys on tietoisuuden hinta. Korpijaakko: Niin. Ja sitä syyllisyyttä pitäisi vähän syleillä. Eihän se sitä poista, mutta voi helpottaa. Luotan Jurassic Parkin sanomaan: Elämä keksii keinot. Vaikka tulee tuho, joku tohvelieläin selviää aina. Korpijaakko: Mutta onhan se surullista, että kun täällä on tämmöinen paratiisipallo, niin jäljelle jäisi vain tohvelieläimiä. Teksti: Juhani Karila – Kuva: Ilkka Saastamoinen Tällä palstalla kaksi taiteilijaa tapaavat ja keskustelevat mistä tahansa.
E S S E E KASVOIN AIKUISEKSI SNÄGÄRIN TAKANA. Lapsuuteni grillikiska oli väsynyt hökkeli, joka oli istutettu keskelle 1970-luvulla rakennettua betonilähiötä. Sen edessä oli ankea parkkipaikka ja takana kerrostalo, jonka viidennestä kerroksesta tuijotin usein kiskan kellertävää kajoa. Kävelin snägärin ohi joka päivä, ja sen luukusta erittyvä rasvan ja suolan haju tuli niin tutuksi, että siitä tuli kotoisa. En oikein ymmärrä, miten kiska pysyi pystyssä usean vuosikymmenen ajan. Näin siellä asiakkaita vain harvoin: neonkeltaisissa huomioliiveissä ruokataukoa pitäviä rakennustyöntekijöitä, joskus satunnainen juoppo. Ajan myötä kiskasta kasvoi irvokas maskotti kaikelle sille, mitä opin häpeämään. Snägäri ja sen megatuplajuustot kaikilla täytteillä olivat osa juuri sitä ongelmaa, josta foodiet ja ”rationaaliset” ”hyvinvoivat” ihmiset varoittivat. Se oli osa sitä Suomea, jossa ihmiset turvottivat ruhojaan jo lapsesta kehnolla pullamössöllä ja aiheuttivat verovaroin kustannetulle terveyden hoitojärjestelmällemme ylimääräisiä kustannuksia. Se oli osa ympäristöfiaskoa, jossa pikaruokapakkausten muovikääreet päätyvät valtameriin merikilpikonnien kohtaloksi. Se oli osa ei-ironista junttiutta, jossa vieraat viedään illalliselle Rossoon ja jossa hedelmät syödään korkeintaan tölkistä. Grillikioski edusti ennen kaikkea köyhyyttä ja hengenheikkoutta. Kaikkea sitä, mistä halusin pois. MONI TUNTEE RANSKALAISEN SOSIOLOGI Pierre Bourdieun ajatuksen, jonka mukaan ”hyväksi” tai ”huonoksi” katsomamme asiat riippuvat kulttuurisesta pääomastamme. Oma maku on ympärillä olevan kulttuurin tuote. Se mitä musiikkia, kirjoja, vaatteita tai ruokaa kulutamme – tai edes ymmärrämme voivamme kuluttaa – muokkaa ja ylläpitää sosiaalista asemaamme. Huomasin sen itse hyvin varhain. Vaikka kuinka yritin muuten muuttaa itseäni pukeutumisellani, puhetavallani tai koulutustasollani, ruokailutottumukseni paljastivat minut heti. Lukiossa aamupalani oli usein mikrossa lämmitettävä hampurilainen – helppo, halpa, 30 sekunnissa valmis. Trendiravintoloissa olen edelleen hyvin tietoinen siitä, mitä ja nimenomaan miten syön. Kun aloin saada ensimmäisiä kesätyöpalkkoja omalta alaltani, sekosin hieman. Se oli enemmän rahaa kuin mitä minulla oli koskaan ollut. Luokkaloikkarina minusta tuli hypersensitiivinen asioille entisestä elämästäni: kartoin aktiivisesti eineshyllyä, kävin kalatiskillä enkä pakastealtaalla, ostin italialaista luomutomaattikastiketta, en tinkinyt pecorinosta. Jotkut kerryttivät kulttuurista pääomaa vaatteilla, elektroniikkahifistelyllä tai taide-elokuvilla, mutta minä haalin sitä lautaselleni. Saatoin syödä monta kertaa viikossa ulkona ravintolassa vain sen takia, että pystyin. Kävelin korttelin kauemmas, jotta saisin takeaway-kupin hienommasta kahvilasta! YHTEISKUNNALLINEN ASEMAMME MÄÄRÄÄ yhä enemmän sitä, mitä syömme. Kilpailuja kuluttajaviraston tutkimuspäällikkö Anu Raijas tutkii ruuan kulutuksen eriarvoisuutta syyskuun Yhteiskuntapolitiikkalehdessä julkaistussa artikkelissaan Onko kaikilla varaa syödä terveellisesti ja Ei-ironisen snägärin muistolle Teksti: Melissa Heikkilä ku va : M er i Bj ör n 34
vastuullisesti? Vastaus otsikon kysymykseen on tietysti: ei. Alimpaan tuloluokkaan kuuluvat käyttävät Tilastokeskuksen tietojen mukaan puolet vähemmän rahaa ruokaan kuin ylimpään tuloluokkaan kuuluvat. Tämä ero on vain kasvanut sitten 1990-luvun. Silti köyhillä ruoka vie suhteellisesti isomman osan kuukausituloista kuin rikkailla. Kaikista vähävaraisimmilla on vielä matkaa siihen, että he voivat nauttia edes avokadopastaa kyllästymiseen saakka. Jos leipäpakkauksen päälle liimatut alennuslaput ohjailevat kauppakassin sisältöä, ei ole ihme, että terveellisyys ja vastuullisuus eivät nouse prioriteeteiksi. Molemmat vaativat myös aikaa. Stockmannin Herkun lihatiskin jonosta on helppo kritisoida niitä, jotka eivät mene metsään keräämään sieniä tai marjoja, kalasta omia lohiaan tai lahtaa hirviä – niitähän on muka ”Suomen metsät täynnä”. Raijaksen mukaan marjastushuutojen taustalla piilee ajatus, että pienituloisten tulisi nähdä enemmän vaivaa ruokailunsa eteen. ”Pienituloisilta ei voida vaatia, että pieniä tuloja kompensoitaisiin runsaalla ajankäytöllä ja vaivannäöllä edullisten elintarvikkeiden hankintaan ja ruuanlaittoon”, hän kirjoittaa. SAMAAN AIKAAN RAVINTOLAKENTÄLLE ILMESTYY kuitenkin jatkuvasti uusia, raikkailla väriteemoilla brändättyjä ravintoloita, joista saa hampurilaisia, kebabia ja pizzaa. Niistäkin saa cooleja, jos ainesosina on käytetty tarpeeksi keskiluokkaisia ainesosia: seitania, artisokansydämiä tai ”artesaaniketsuppia”. Roskaruuasta saa jalostettua keskiluokkaista, jos sen tarjoilee kiinteän grillikioskin sijaan ruokarekasta (mielellään popup luontoisesti) tai sille annetaan englanninkielinen nimi, jotta kenellekään ei jää epäselväksi, mistä vaikutteita on oikein otettu (Naughty BRGR, Friends & Brgrs). Ja tietysti silloin, jos annokset loihtii televisiosta tuttu julkkiskokki. Lähiön reunalla rapistuva snägäri aiheuttaa siis puistatuksia, mutta samat kovat rasvat ja nopeat hiilihydraatit eivät olekaan enää tuomittavia, kun annoksen hinta on korkea, raaka-aineet trendikkäitä – ja syöjä oikea. Se, jos mikä, on irvokasta. SUVELAN SNÄGÄRILLÄ EI OLLUT hipsteröitymisen toivoa. Se purettiin muutama vuosi sitten, ja sen tilalla hohtaa nyt uusi, kuparinen kappeli. Nyt kun kiska on poissa, en yllättäen tunnekaan oloani voitokkaaksi. Huomaan, miten helppoa on etääntyä entisestä todellisuudesta ja pelkään ylimielisen ja tekopyhän kritiikin tihkuvan omaan ajatteluuni. Protestoin snägärin olemassaoloa käytännössä koko elämäni, ja nyt kun vihdoin olisin valmis kohtaamaan grillikioskin kaikessa aitoudessaan, sitä ei enää ole. Kirjoittaja on Ylioppilaslehden väistyvä toimitussihteeri. T P 3 : A L L E V I I D E N E U R O N AT E R I AT PARAS TEKSTUURI HESBURGERIN SOIJATORTILLA, 4,90 € Paneroidut soijatikut ritisevät eettisesti hampaissa. Hallitun mausteinen paprikamajoneesi elävöittää jopa pletkun kreikkalaistyylisen juuston. Bourdieu-pisteet 2/5. Veera Jussila KANSALLISROMANTTISIN FAZER RUKIINEN IMATRAN RIIRAKKA, N. 0,60 € Paistopisteiden klassikkoa syödessä tuntee liittyvänsä ruokaperinteiden jatkumoon, vaikkei olisi koskaan käynyt Imatralla – saati Karjalassa. Bourdieu-pisteet 4/5. Robert Sundman PROTEIINIPITOISIN VEGESUN TUMMA SOIJAROUHE, 3,05 € Penninvenyttäjän luottotuote tarjoaa aterian yli kuukaudeksi. Maustettuna se larppaa jauhelihaa bolognesessa ja poistaa ruoasta omantunnontuskat. Bourdieu-pisteet 3/5. Melissa Heikkilä 35
F I K T I O Kirjoittaja valmistelee ensimmäistä novellikokoelmaansa. Hän on kiinnostunut järjestyksestä, mutta pitää kaaoksesta. Istutus Teksti: Henna Raatikainen MAANANTAI Nimi on teipattu sairaalasängyn reunaan: KAISTINEN. Siinä se lukee, laminoidulla lapulla kuin kaadettavaksi tuomitussa puussa. Pedillä makaa Tapani Raimo Kaistinen, 52, veret laskettuna ja iho puunattuna. Puku päällä, paksut tummat hiukset kammattuina tiukasti pään yli nutturalle, pienelle tyynylle. Henkilöstösihteeri Muukka rullaa Kaistisen Carota-nimiseen neuvotteluhuoneeseen. Sängyn hän työntää tottuneesti pöydän päähän. – Tapani mahtuu tähän, hän toteaa ja avaa ikkunan. – Ilmaa, että jaksaa. Kello lähestyy yhdeksää, palaveri on alkamassa. Pitkää pöytää ympäröivät tuolit ja niiden eteen asetellut astiat kertovat, että osallistujia on tulossa 12 Myös Kaistiselle on katettu kahvikuppi ja kinkkuleipä. – Ei Tapani tietenkään syö. Mutta Tapanillekin tarjotaan. Ele on muita varten, Muukka kertoo, vie yhden käden paljaalle päälaelleen ja sulkee toisella nopeasti ikkunan. – Sade, saatana. Kaikki on äärimmäisen puhdasta, ehkä perehdytysjaksoni takia, tai ehkä Kaistista varten. Valkoiset kahvikupit ovat lähes sinertävät. Termoskannut eivät ole toimistoista tuttua tahriintunutta kromia tai alumiinia, vaan kirkkaudessaan ne heijastavat ympäristönsä tarkkana mutta pyöristyneenä, ne näyttävät kyljessään vääristyneen maailman. Kliinistä tunnelmaa uhmaa vain pistävä vinkuna. Vaikka ikkuna on nyt kiinni, huoneessa tuulee tuulematta, vihmoo ilman viileyttä tai vettä. Muukka kertoo, että ikkunat ovat ikivanhat ja remontin tarpeessa, puupokat päästävät läpi pienenkin tuulen. Se on näin syksyisin ”paskahelvettiä”, kesällä lähes yhdentekevää. Ikkunat ovat arvokkaat eikä niitä aiota vaihtaa. Ikuiset, sanoo Muukka. – Ja toisaalta, ilmaa pääsee sitä kautta poiskin… Ei helvettiin mahdu sisään ellei jotain mene myös ulos. Tämä on totuus. Jos joku on. Palaverin aiheena ovat vihannesmarkkinat, erityisesti kotimaisten ja tuontivihannesten suhde. Pöydän ääressä ollaan hiljaisia, hiukan hermostuneitakin. Vain henkilöstöpäällikkö Aino Kortteinen nakertelee leipäänsä, muutoin sämpylät jäävät lautasille tursottelemaan salaatinlehtiään yleisölle kuin ballerinat tutujaan. Palaverin vetäjä Niina Kolenius tarjoaa aika ajoin puheenvuoroa pöydän päähän. – Mitä sanot, Tapani? Muukka huomaa ilmeeni ja kuiskaa: ele on muita varten. Hän katsoo Kaistista, siristää silmiään ja pyytää yskäisten Koleniukselta puheenvuoroa. – Niin no, kukapa sitä pitkää heittäisi ja vieläpä lyhyenä, hän toteaa. – Kukapa, sanopa se… Kuulen seuraavien päivien aikana Muukalta kymmeniä tällaisia lausahduksia, joihin en osaa vastata mitään. Lauseet näyttävät tunkeutuvan hänestä ulos väkisin ennen kuin hän ehtii kunnolla avata suutaan saati harkita sanojaan. En ole ainoa, jonka Muukan toteamukset saavat katselemaan kenkiään, kaivelemaan kynnenalusiaan tai naksuttelemaan kyniään. Hänen sanansa todellakin valuvat naamasta läpi kuin itsestään, ja sitten ne ovat ilmoilla, yhtäkkiä ja yllättäen. Minä kuitenkin pidän hänestä. Hän huolehtii. Minusta, Kaistisesta, puhumisesta. – Jatketaan, sanoo Kolenius hiljaa ja etenee ikuisuuden kestä vään monologiin. Etenkin tomaatista on asiaa. Puheenvuoro on todellisuudessa lyhyt, palaveri päättyy jo ennen kymmentä. Kysyn Muukalta, johtuiko huoneessa vallinnut epämääräinen tunnelma maanantaista vai siitä, että mukana oli kuollut mies. – Ei Tapanin tilasta ainakaan. Tapanilla vain oli vahvat mielipiteet ja paljon tietoa kotimaan kasviksista. Osa porukasta toivoo edelleen, että Tapani avaisi suunsa, hän selittää ja työntää Kaistista saman kerroksen keittiöön. – Mutta vain osa, hän jatkaa. – Tiedätkö. On tasan kahdenlaisia ihmisiä. Niitä jotka sanovat ja niitä jotka eivät sano. Siinä kaikki. Tai ei mitään. Muukka istuttaa minut hataralle jakkaralle ja käskee kuunnella tarkasti. Mitä työpaikalla ehtii perjantaihin mennessä tapahtua? Lue koko novelli osoitteesta ylioppilaslehti.fi/istutus. ku vi tu s: A nt ti K yr ö 36
EMOJI-UUTISET Arvaatko, mistä uutisesta on kyse? Jaa vastauksesi Twitterissä tunnisteella #emojiuutiset. Jos olet nopea, voit voittaa kirjapalkinnon! Kerromme vastauksen myös tällä palstalla seuraavassa Ylioppilaslehdessä. Edellisessä numerossa kerroimme, että vartijat veivät venäläisen DJ:n Inga Mauerin väkisin yöllä pois Flow Festivalin alueelta. Mauer heitti ruokaa toisen vartijan päälle, päätyi lopulta putkaan ja sai sakon. Kosminen työtön jäi tähtien paperisodan vuoksi sairaslomalle. Tällä kertaa sarjakuvassa seikkailee Auttaja hai. 37
S Y V Ä L L E M O S K O V A N M E T R O O N laskeutuvat rullaportaat antavat aikaa ajatella. Katsoessani loputtomana virtana lipuvia kasvoja alan miettiä usein itseäni. Minä en ole kuin he. Kahdeksan Venäjällä viettämäni vuoden jälkeen Suomi sisälläni vain vahvistuu. Huomaan olevani jopa hieman ylpeä paikallisten korvaan vieraalta kuulostavasta aksentistani. Eipähän kukaan ainakaan erehdy luulemaan venäläiseksi, ajattelen tyytyväisenä. ÄLÄ RYSSI! Ryssä on ryssä, vaikka voissa paistaisi! Venäläisyys on suomalaiselle yleensä jotain, jota varoa ja välttää. Historiankirjoitus ja media vahvistavat alitajuisia ennakkoluulojamme. Niiden mukaan on sanomattakin selvää, että uhka tulee aina idästä. Kun kerroin ihmisille muuttavani Moskovaan, moni katsoi epäluuloisena. Miksi sinne, eikä vaikkapa Lontooseen, Berliiniin tai Barcelonaan? Minulle vastaus oli selvä. Valitsin Venäjän yksinkertaisesti siksi, että halusin ymmärtää paremmin itänaapurimme kulttuuria ja sitä, miksi se tuntuu meistä niin vieraalta. S U O M I O N P E I L A N N U T I T S E Ä Ä N naapureihinsa koko satavuotiaan itsenäisyytensä ajan. Olemme verranneet itseämme ruotsalaisiin ja korostaneet eroja venäläisiin. Ajatuksissamme rehellisyys, työteliäisyys ja käytännöllisyys ovat loppuneet itärajalle. Toisista kansoista tehtävät yleistykset tuntuvat menevän helposti läpi, etenkin kun kyse on kielteisistä ennakkokäsityksistä. Vaikka venäläiset näyttävät esisilmäyksellä ilmeettömiltä ja kovanaamaisilta, yksi tuntuvimmista eroista suomalaisen ja venäläisen välillä liittyy ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Toisen huomiointi – usein hyvässä, joskus pahassa – on olennainen osa venäläistä kulttuuria. Hiljaisuuden ja kyräilyn sijaan ihmiset ottavat rohkeasti yhteyttä tuntemattomiinkin. Suomessa olen kävellyt tuntikausia avonainen reppu selässäni. Venäjällä ensimmäinen vastaantulija neuvoo sulkemaan auki jääneen vetoketjun. O I V A P A I K K A O P P I A J O T A I N paikallisista on miljoonia matkustajia päivittäin kuljettava Moskovan metro. Massiivisten kattokruunujen alla stalinistisen mahtipontiseen tyyliin koristelluilla metroasemilla ihmettelen vieläkin moskovalaisten kohteliaisuutta Vanhuksille ja pikkulapsille tarjotaan istumapaikkaa lähes poikkeuksetta. Kylki kyljessä seisovat ihmiset yrittävät ottaa parhaansa mukaan toiset huomioon. Ihmisten käyttäytyminen niin metrossa kuin muuallakin kertoo venäläisten yhteisöllisyydestä. Venäläisessä yhteiskunnassa ryhmä – perhe, ystäväpiiri tai koko kansakunta – on pohjimmiltaan aina yksilöä tärkeämpi. Y H T E I S Ö L L I S Y Y D E L L Ä O N M Y Ö S nurjat puolensa. Venäläisten pakottava tarve kollektiivisuuteen takaa sen, että kansa on valmis lähes hinnalla millä hyvänsä seisomaan yhtenäisenä vahvana pitämänsä johtajan takana. Talouden sakkaaminen ja pakotteet eivät pelota, kun usko yhteiseen on vahva. Eikä yhtenäinen kansa tarkoita kaikkia kansalaisia. Viime vuosina tikun nokkaan ovat joutuneet etenkin seksuaalija sukupuolivähemmistöt, joiden oikeuksia on alettu pitää venäläisten arvojen vastaisena tuontitavarana. Homofobiasta on tullut keino pönkittää kansallistunnetta ja yhdistää kansaa rappiolliseksi väitetyn länsimaisen kulttuurin edessä. Kremlin retoriikassa isänmaallisuus on ennen kaikkea perinteisten, uskonnollisten arvojen kannattamista. Muottiin sopimattomat taas leimataan vähintään epäilyttäviksi – jopa vihollisiksi. Suomalaisessa ajattelussa jokaisen ihmisarvo on itseisarvo sinänsä. Venäläiset ovat yhteisöllisyyden hengessä valmiimpia uhraamaan yksilöiden vapaudet ja oikeudet kollektiivisten päämäärien vuoksi. M E T RO N L Ä H E ST Y E S SÄ S E U R A AVA A asemaa havahdun ajatuksista. Nelikymppinen mies koputtaa selkääni ja kysyy kohteliaasti, olenko poistumassa metrosta. Tapa on yleinen ruuhkaisessa metrossa, kun matkustajat ryhmittäytyvät lähemmäs uloskäyntiä välttääkseen turhaa tunkemista. Yhteisöllisyydestä on siis moneksi, mutta venäläisen ja suomalaisen se erottaa visusti toisistaan. Kirjoittaja on Moskovassa työskentelevä vapaa toimittaja, joka avustaa muun muassa Yleis radiota. K O L U M N I METROMATKA EROTTAA SUOMALAISEN VENÄLÄISESTÄ Teksti: Erkka Mikkonen K uv a : O ks an a Yu sh ko 38
Mitä kuuluu? Varmaan ihan hyvää? Me Ylioppilaslehdessä olemme huomanneet, että erilaiset alkuperäiskansojen pukeutumista tökerösti jäljittelevät asusteet – ”intiaanipäähineet” ja ”saamenpuvut” – ovat olleet kovassa huudossa. Taitaa siellä kassakone laulaa? Alppihiihtäjä Tanja Poutiainen esiintyi valesaamenpuvussaan alkuvuodesta 2014, reilut vuotta myöhemmin taas Miss Suomi -perintöprinsessa Carola Miller. Sitten tulivat Kiasman twerkkaavat feikkisaamenpukupeffat, ja sitten taas uusi kohu, eikä tämä tila enää riitä. Emme ole sataprosenttisen varmoja siitä, miltä tuntuisi, jos vuosisatoja meitä, meidän kieltämme ja kulttuuriamme sortanut kansa tekisi halvan kopion meille tärkeästä symbolista, pukeutuisi siihen matkailua edistääkseen tai käyttäisi sitä vaikka mainosvideoissa, joissa se olisi ”jännittävän” ”eksotiikan” lähde, vaikka meitä itseämme olisi toisinaan solvattu sen käytöstä, ja lopulta suuttuisi siitä, että se tuntuisi meistä väärältä ja pahalta ja alkaisi itkeä jotain epämääräistä sananvapaudesta. Veikkaamme, että se tuntuisi meistä – no, väärältä ja pahalta. Ainakin kerran puolessa vuodessa joku keksii vetää yllensä ”saamenpuvun” tai päähänsä ”intiaanipäähineen”. Epäilemmekin, että siitä on tullut tapa houkutella mediaa pölyisiin tilaisuuksiin, jotka eivät muuten enää kiinnosta. Vai kuka muka olisi muistanut, että syyskuussa valitaan uusi Miss Suomi, ellei tänäkin syksynä yhden finalistin päähän olisi tungettu ”intiaanipäähinettä”? Jaksatteko te vielä uutisia siitä, miksi aina loukkaannutaan ja sananvapaus sananvapaus sananvapaus? Me emme. Siksi lähetämme avuksenne listan tahoista, joille emme suosittele myymään naamiaistuotteita. Mukana on muun muassa Ylen Pressiklubi, jonka vetäjä Sanna Ukkola viihtyy tietojemme mukaan nykyään vain ”intiaanipäähine” päässään joikaten samalla ”SANANVAPAUS! SANANVAPAUS!” sekä koko Miss Suomi -organisaatio. Vastaanottamamme tietovuodon mukaan ensi syksyksi missikisoihin on suunnitteilla uusi kierros, jonka tarkoituksena on koko finalistijoukon voimin loukata mahdollisimman montaa vähemmistöä samaan aikaan. ”Break the internet”, kuten Eino Makunen tai joku muu on sanonut. Palstalla lähetämme ihmisille postia. HYVÄ NAAMIAISASULIIKE PUNANAAMION VÄKI, Ystävällisin terveisin, Ylioppilaslehti Y S T. T E RV. 39