1 Museoversumi VENLA SEURI Vihreän siirtymän kunnianhimo on yrityksissä matala JOSE RIIKONEN Mitä kuuluu kipsatuille maatiloille? SAARA SÄRMÄ Vegaanihaaste ei tarkoita lihansyönnin kieltämistä 4/2024 rapport.fi Digi muuttaa myös museoita. Historia herää eloon virtuaalilaseilla.
2 Aiherahoitettu artikkeli Oy:n julkaisema erikoisliite | TOIMITTAJAT Jani Kaaro, Saara Särmä, Jose Riikonen, Venla Seuri, Annina Vainio, Pi Mäkilä, Juho Paavola KANNEN KUVA Martin Sanchez ULKOASU Seppo Honkanen | KUVITUS Nunnu Halmetoja | MYYNTI Eero Petrell 040 150 31 56 rapport@rapport.fi | RAPPORT.FI | AIHERAHOITETTU.FI JANI KAARO K oska polyamoriaa käsitellään mediassa tämän tästä ja se kiinnostaa ihmisiä, miksi emme koettaisi vastata kysymykseen, onko ihminen monogaaminen vai polygaaminen. Monogamia tarkoittaa pariutumisjärjestelmää, jossa koiras ja naaras muodostavat parisiteen vain keskenään, kun taas polygamiassa koiras tai naaras pariutuu samanaikaisesti kahden tai useamman vastakkaista sukupuolta olevan kumppanin kanssa. Monogaamisilla lajeilla koiras ja naaras ovat samankokoisia ja usein niin samanäköisiäkin, että niitä on vaikea erottaa toisistaan. Monogaamiset koiraat myös osallistuvat usein jälkeläisten hoitoon, joskus jopa enemmän kuin naaras. Myös niiden kivekset ovat pienemmät ja spermantuotanto heikompaa kuin polygynisilla lajeilla. Jos monoja polygaamisten lajien erottaminen on näin helppoa, kumpaan ryhmään nämä ominaisuudet vievät ihmisen? Vastaus on: eivät kunnolla kumpaankaan. Oman lajimme miehet ovat noin 10 prosenttia pidempiä ja 20 prosenttia painavampia kuin naiset, ja miesten elinikä on keskimäärin kuusi prosenttia lyhyempi kuin naisilla. Erot ovat liian pieniä, jotta meidät voisi luokitella polygaamisiksi, mutta liian suuria, että olisimme eittämättä monogaamisiakaan. Olemme siis jotakin tältä väliltä. MUUTAMA TUHAT VUOTTA sitten olimme jo laajasti hylänneet metsästäjä-keräilijäin elämäntavan ja siirtyneet maanviljelijöiksi. Maanviljely tuotti ylijäämää ja ylijäämä tuotti eliitin, ja eliitin miespuoliset jäsenet puolestaan kykenivät pitämään useita vaimoja. Kun puhutaan ihmisyhteisöistä maanviljelykulttuurin ulkopuolella, pariutumisjärjestelmät ovat moninaisia. Metsästäjä-keräilijätkin tuottivat usein ylijäämää. Naiselle saattoi siis olla edullisempaa olla hyvän metsästäjän toinen vaimo kuin huonon metsästäjän ensimmäinen vaimo. Monet Etelä-Amerikan intiaaniheimoista ovat sosiaalisesti monogaamisia, mutta eivät seksuaalisesti. Namibian himbat taas ovat polygaamisia siten, että miehellä voi olla kaksi vaimoa, mutta myös vaimoilla on vapaus harrastaa seksiä toisten miesten kanssa aviomiesten ollessa poissa. Vuonna 2020 julkaistu tutkimus Science Advances -sarjassa osoitti, että 70 prosentilla tutkituista himbaperheistä oli ainakin yksi lapsi, joka ei kuulunut äidin aviomiehelle. Kun pariutumisjärjestelmistä etsitään trendejä, johdonmukainen löydös on tämä: polygynia on yleisempää kulttuureissa, joissa miehet määräävät. Sen sijaan kulttuureissa, joissa naisilla on valtaa, ovat pariutumisjärjestelyt voittopuolisesti monogamisia. POLYAMORIA EI TIETENKÄÄN ole pariutumisjärjestelmä, vaan elämäntapa, seksuaalinen järjestely ja yhteiskunnallinen liike, joka haastaa perinteisen monogaamisen avioliittojärjestelmän. Vaikka ilmiö voi vaikuttaa uudelta, erilaisilla vapaan rakkauden kokeiluilla on pitkä historia. Kuuluisa esimerkki on 1800-luvun lopulla toiminut Oneida-yhteisö, jossa kaikki olivat naimisissa kaikkien kanssa ja kaikkien odotettiin harrastavan seksiä keskenään. Ihminen on tiettävästi ainoa laji, joka tietää, että seksi tuottaa jälkeläisiä, ja että jälkeläiset sitovat vanhemmat paitsi toisiinsa, myös toistensa sukuihin ja liittolaisuuksiin. Tieto on voinut tehdä ihmisistä harkitsevampia kumppanin suhteen ja samalla tehdä sosiaalisista siteistä pysyvämpiä. Olemme laji, joka sopeutuu monenlaisiin järjestelmiin äärimmäisestä polygyniasta äärimmäiseen seksuaaliseen monogamiaan ja kaikkeen siltä väliltä. Sosiaalinen side parittelukumppanien välillä vaikuttaa olevan tekijä, jota ihmisen pariutumisjärjestelmät eivät voi ohittaa. ”Kutsu sitä rakkaudeksi tai ystävyydeksi tai avioliitoksi, jokin biologiassamme vaatii tätä kestävää emotionaalista sidettä ihmisten välillä”, kirjoitta Eduardo Fernandez-Duque. Seuraavaksi voimmekin kipuilla sitoutumisen ja vapaudenkaipuun välillä. Mikä siteen kulttuurinen merkitys on, ja mitä se meille henkilökohtaisesti merkitsee. R Jokin biologiassamme vaatii kestävää emotionaalista sidettä Kirjoittaja on palkittu tiedetoimittaja, jonka kirjoitustyötä voit tukea tilaamalla RAPPORT.FI Tämä kolumni on tiivistelmä laajasta verkkoartikkelista. TIEDEKOLUMNI Vihreä siirtymä — onnistuuko se?
3 Aiherahoitettu artikkeli Oy:n julkaisema erikoisliite | TOIMITTAJAT Jani Kaaro, Saara Särmä, Jose Riikonen, Venla Seuri, Annina Vainio, Pi Mäkilä, Juho Paavola KANNEN KUVA Martin Sanchez ULKOASU Seppo Honkanen | KUVITUS Nunnu Halmetoja | MYYNTI Eero Petrell 040 150 31 56 rapport@rapport.fi | RAPPORT.FI | AIHERAHOITETTU.FI TEKSTI VENLA SEURI KUVITUS NUNNU HALMETOJA T avoitteena olevaan hiilineutraaliuteen on enää hieman yli 10 vuotta, mutta ajatus ekologisesti kestävästä ja samalla hyvinvoivasta elinkeinoelämästä herättää epäilyksiä. EU-tasoista kädenvääntöä yritysvastuudirektiivin käsittelystä ovat seuranneet niin poliittiset toimijat, yritykset kuin tavalliset kansalaiset. Yritysvastuudirektiivin käsittely liittyy osaltaan EU:n, mutta myös Suomen kansallisiin, ympäristötavoitteisiin. Suomen tavoitteena on olla hiilineutraali vuonna 2035 ja hiilinegatiivinen nopeasti sen jälkeen. Ilman elinkeinoelämän sääntelyä se ei onnistu. Vastakkainasettelun rinnalla on alkanut kuulua myönteistä puhetta vihreästä siirtymästä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Samalla aiemmin vain pörssiyrityksiä ja suuryrityksiä koskenut Rohkeimmat povaavat vihreästä siirtymästä ratkaisua sekä ilmastoettä talouskriisiin. Kysyimme asiantuntijoilta, mikä suomalaisten yritysten vihreän siirtymän osaamisen taso todella on. Jokin biologiassamme vaatii kestävää emotionaalista sidettä TIEDEKOLUMNI Vihreä siirtymä — onnistuuko se?
44 sääntely tulee lähivuosina koskemaan pienempiäkin yrityksiä. – Suomessa on Ruotsiin verrattuna pieni yrityskenttä ja yrityksemme kaupallistuvat huonosti. Voisiko Suomi olla kestävyysteemassa edelläkävijä, pohtii Aalto-yliopiston Kauppakorkeakoulun johtamisen laitoksen apulaisprofessori Jukka Rintamäki. “Yritysten kunnianhimo on matalaa” R intamäki on seurannut ja tutkinut yritysmaailman kestävyyttä ja vastuullisuutta noin 20 vuoden ajan. Hänen mukaansa suomalaisissa yrityksissä on viime vuosina ollut selkeästi enemmän kiinnostusta ja innostusta ekologisesti kestävään liiketoimintaan. – Osaamisessa on kuitenkin paljon hajontaa. Sertifikaattien suhteen osaamista löytyy, yritysten jatkuvasti laajenevaan raportointipakkoon on puolestaan osaajapulaa, Rintamäki arvioi. Vihreä siirtymä on muutosta kohti ekologisesti kestävää taloutta ja kasvua. Se nojaa vähähiilisiin ja kiertotaloutta ja luonnon moninaisuutta edistäviin ratkaisuihin, kuten liikenteen sähköistämiseen, rakennusalan uusiin toimintamalleihin sekä puhtaaseen energiatuotantoon. Vihreä siirtymä pitää sisällään myös luontopohjaisia ratkaisuja, kuten peltojen kipsikäsittelyä Itämereen huuhtoutuvien päästöjen vähentämiseksi. Vihreässä siirtymässä siirrytään nimensä mukaisesti pois luonnonvarojen liiallisesta käytöstä. Tutkijan näkökulmasta tehtävää on vielä paljon. – Suomalaisissa yrityksissä kunnianhimo kestävyyden suhteen on edelleen liian matalaa, jos mietitään esimerkiksi planetaarisia rajoja tai Pariisin tavoitteita. Se ei ole pahantahtoista, vaan ymmärryksen puutetta, Rintamäki sanoo. Muutos vaatii uutta ajattelua sekä kuluttajilta että yrityksiltä M illä tolalla suomalaisten yritysten vihreän siirtyminen osaaminen oikeastaan on? Se riippuu sekä yrityksen toimialasta että siitä, millä tasolla yritys on vastuullisuuspolullaan, sanoo Mari Rauhala Aalto-yliopiston omistamasta Aalto University Executive Education and Professional Developmentista (Aalto EE). Aalto EE tarjoaa valmennus-, koulutusja kehittämispalveluita yritysten johdolle ja asiantuntijoille muun muassa vastuullisuudesta. Koulutuksissa hyödynnetään Aaltoyliopiston kansainvälistä tutkimusosaamista sekä liike-elämän tuntemusta sekä Aalto EE:n kokemusta vaikuttavien oppimisratkaisujen suunnittelusta ja toteutuksesta. Financial Times on listannut Aalto-yliopiston Kauppakorkeakoulun vastuullisuuden tutkimuksen ja opetuksen maailman 10 parhaan joukkoon. Yritysten vastuullisuuspolkuun kuuluu Rauhalan mukaan kolme tasoa. Ensimmäisellä tasolla varmistetaan EU:n ja muun viranomaissääntelyn noudattaminen, toisella vastuullisuusperiaatteiden mukainen liiketoiminta ja kolmannella tasolla luodaan uutta liiketoimintaa vihreän siirtymän pohjalta, kuten kiertotalouteen tai uusiin teknologioihin liittyviä ratkaisuja. – Vihreän siirtymän osaamista vaaditaan läpi organisaation, Rauhala muistuttaa. Vihreän siirtymän osaamiset voidaan jaotella teknisiin, konseptuaalisiin ja vuorovaikutuksellisiin osaamisiin.
55 Tekninen osaaminen on tietoa esimerkiksi hiilijalanjäljen laskemisesta, konseptuaalinen kykyä luoda strategioita ilmastotavoitteet huomioiden. Vuorovaikutuksellinen on viestintää sekä asenteiden ja kulttuurin muutosta. Aalto EE:n yritysasiakkaat ovat viime aikoina panostaneet johdon ja keskijohdon koulutusten lisäksi esimerkiksi asiantuntijatason ja yritysten hallitusten koulutuksiin. Rintamäen ja Rauhalan mukaan suurin virhe, mitä yritys voi vihreää siirtymää tavoitellessaan tehdä, onkin se, että vihreän siirtymän lähettiläiksi valjastataan yrityksessä vain tietyt henkilöt. Tällöin muutokselta jää puuttumaan enemmistön sitoumus, mutta myös ymmärrys. Jotta tuloksia syntyy, täytyy uudistumista kuitenkin systemaattisesti johtaa. Vihreä siirtymä ei kuitenkaan ole pelkästään yritysten asia. Kuluttajille vihreä siirtymä näkyy esimerkiksi kannustuksena vaihtaa öljylämmitys maalämpöön, bensa-auto sähköautoon tai ruokalautaselta liha kasviproteiiniin. Kumpi ohjaa päätöksentekoa, talouskriisi vai ilmastokriisi? I lmastokriisin rinnalla päätöksentekoa ohjaa toinen globaali kriisi, talouskriisi. Rintamäki ymmärtää, että on vaikeaa vaatia kannattavaan liiketoimintaan pyrkiviä yrityksiä tekemään asioita, jotka eivät paranna tuottavuutta tai joiden taloudellista hyötyä ei vielä pystytä mittaamaan. – Yritykselle syntyy kilpailuetua sen ymmärtämisestä, mitä tapahtuu tulevaisuudessa luonnon moninaisuuden kehittymisessä, sääntelyssä ja oman alan tai markkinan sisäisessä järjestäytymisessä. Rintamäen mukaan matala kunnianhimo vastuullisuudessa ei tulevaisuudessa yllä menestymiseen. Kun esimerkiksi raportointivastuu pian ulottuu myös pienempiin yrityksiin, ei riitä, että vain raportoi ja seuraa sääntelyä. Niin tekevät kaikki muutkin. – Vihreän siirtymän innovaatiot ovat oleellinen osa yritysten kilpailuetua tulevaisuudessa ja tässä panostukset tutkimus-, Vihreä siirtymä ei ole pelkästään yritysten asia. Kuluttajille vihreä siirtymä näkyy esimerkiksi kannustuksena vaihtaa öljylämmitys maalämpöön, bensa-auto sähköautoon tai ruokalautaselta liha kasviproteiiniin.
6 kehittämisja innovaatiotoimintaan ovat avainasemassa. Tarvitaan myös systeemiajattelua, rohkeutta ja epävarmuuden sietokykyä, Mari Rauhala lisää. Vihreän siirtymän investointihankkeet Avin ohituskaistalle V altionhallinnossa ajatellaan, että vihreä siirtymä on parhaimmillaan uuden kasvun veturi ja kestävän talouden ja elinkeinotoiminnan pohja. Täten vihreällä siirtymällä on mahdollisuuksia talouskriisinkin selättäjänä. Ympäristöministeriössä vihreää siirtymää johdetaan tukemalla yrityksiä ja muita toimijoita erilaisin avustuksin, kehittämällä lainsäädäntöä ja ohjausta sekä arvioimalla ja luomalla kriteereitä uusille hankkeille. Ympäristöministeriön johtava asiantuntija Emma Terämä uskoo, että yritysten muuttuvassa toimintaympäristössä jatkuvaa oppimista tarvitaan läpi urapolun. – Innovaatioja vähähiilistämistoiminnoissa tarvitaan insinööriosaamista, mutta monella muunlaisellakin osaamisella on kysyntää johtamisesta, neuvotteluista ja sääntely-ympäristön tuntemuksesta lähtien. Yritysten toiminnan sääntelyllä vaikutetaan erityisesti päästöihin. Kehityskulku esimerkiksi puhtaan energian investoinneissa on ollut nopeaa. Ympäristöministeriö vauhditti vuoden 2023 alussa vihreän siirtymän mukaisten investointien luvitusta etusijamenettelyllä. Arvioinnissa hyödynnetään EUrahoituksen vaatimaa Ei merkittävää haittaa -periaatetta. Periaatteella varmistetaan, etteivät tiettyä ympäristötavoitetta ajavat investoinnit haittaa samalla jotain toista ympäristötavoitetta. – Jos esimerkiksi raivataan metsää aurinkopaneelien tieltä, se voi olla haitta luontoarvojen näkökulmasta. Tätä haitan merkittävyyttä punnitaan tapauskohtaisesti, Terämä sanoo. Viime vuonna etusijamenettelyä hyödynsi parikymmentä yritystä. Ensimmäisen vuoden kokemusten perusteella Terämä kannustaa yrityksiä jatkossakin hakemaan vihreän siirtymän luvituksen etusijaa. – Etusijaan valittujen käsittelyprosessi on koettu pitkälti molemmin puolin hyödylliseksi: sujuvampi vuoropuhelu ja tiedonkulku yrityksen ja viranomaisen välillä mahdollistavat nopeamman lupakäsittelyn. Etusijamenettelyn lisäksi vihreän siirtymän EUrahoitusta on voinut hakea vuodesta 2021 alkaen ja sitä myönnetään vuoden 2026 loppuun saakka. R ahoitusta ja tukitoimia vihreään siirtymään ei kuitenkaan voi jyvittää pelkästään EU:n tai valtion vastuulle. Terämä kertoo, että ympäristöministeriössä on viime aikoina on pohdittu muun muassa sitä, miten yksityistä rahaa saadaan vihreän siirtymän investoinneissa liikkeelle. – Itseni on yllättänyt se, miten voimakkaasti finanssisektori on lähtenyt tähän mukaan. Kestävän rahoituksen kriteereitä on tarkasteltu ympäristökriteerien kautta. Tämä on tarjonnut silmiä avaavaa poikkitieteellistä vuoropuhelua. Toimialoista avainroolissa vihreässä siirtymässä onnistumiseen on metsäteollisuus ja erityisesti se, miten hyvin käytämme hyödyksi metsiemme puut, sanoo Jukka Rintamäki. – Suomen pinta-alasta suurin osa on metsää ja monimuotoisuudeltaan verrattain matalaa. Toisaalta myös teknologian alalla olisi paljon saavutettavaa. Rintamäki näkisi Suomessa mielellään sektorilaajuisia kiertotaloussitoumuksia, joissa eri yritykset kampanjoisivat yhdessä ekologisempien ratkaisujen löytämiseksi. Kiertotaloudessa olemassa olevat materiaalit ja tuotteet hyödynnetään mahdollisimman pitkälle ja jätteen määrä minimoidaan. Esimerkiksi metsäteollisuuden sivuvirroista on viime aikoina innovoitu uusia tuotteita ruuantuotantoon. Rintamäen mukaan yhteiset kampanjat ja sitoumukset loisivat kilpailuetua kansainvälisesti, lisäisivät yritysten hankintaketjujen resilienssiä esimerkiksi logistiikassa sekä loisivat materiaalitehokkuutta skaalaetujen kautta. Vielä suomalaiset yritykset eivät ole järjestäytyneet vihreän siirtymän edistämiseksi. Toivoa kuitenkin on. – Tällainen onnistuu, jos osaaminen ja kyvykkyys yrityksissä kohtaavat ja mahdollisuudet pystytään tunnistamaan. Näin voisimme luoda Suomeen isoja vihreän siirtymän mukaisia läpimurtoratkaisuja. Niillä olisi kysyntää myös kansainvälisesti, Rintamäki sanoo. R Tämä on Aiherahoitettu artikkeli , jonka toimittaja on kirjoittanut tilaajan aiheesta. Tilaaja on Aalto EE. Kehityskulku puhtaan energian investoinneissa on ollut nopeaa. Yritysten sääntelyllä voidaan vaikuttaa erityisesti päästöihin. Digiloikka taaksepäin
7 MAINOS MAINOS K un Kuvaston puheenjohtaja, valokuvataiteilija Sade Kahra aloitti viime vuonna, hän ei osannut arvata, että kuluvan vuoden yhdeksi kuumimmista perunoista muodostuisi hallituksen kulttuuripoliittinen selonteko. Kuvasto on visuaalisen alan taiteilijoiden tekijänoikeusjärjestö. Viime vuosien aikana sen ja Suomen museoliiton Taidekokoelmat verkkoon -sopimus on auttanut kymmenien tuhansien suomalaisten taideteosten julkaisemisessa museoiden verkkosivuille. – Koska sopimuksen rahat loppuivat viime vuonna, valtaosalla museoista ei ole enää varaa julkaista kokoelmateoksia verkkoon. Digitalisaatio on ottanut takapakkia, ja toivomme, että kulttuuripoliittinen selonteko ja kevään kehysriihi voisivat tarjota tähän ratkaisun. Tärkeintä olisi saada sopimukselle jatkoa ja rahoitus vakinaistettua, Kahra sanoo. Jos näin käy, Kuvasto pystyy varmistamaan, että taiteilijat saavat digitoiduista töistään asiaankuuluvan korvauksen. – Taiteilijoilla ei ole perinteisiä työpaikkoja, vaan he ovat teosmyynnin, tukien ja tekijänoikeuskorvauksien varassa. Taiteilija on y k s i t t ä i s e n ä tekijänä heik o m m a s s a asemassa, kun korvauksista neuvotellaan, varsinkin isojen yritysten tai instituutioiden kanssa, Kahra sanoo. LUOVAN TYÖN ansaintalogiikka perustuu mekanismiin, jossa teosten käytöstä maksetaan korvaus ja taiteilijoiden kollektiivisena edunvalvojana on siksi tekijänoikeusjärjestöt. – Taidetta käytetään paljon, mutta Suomessa taiteilijoiden keskimääräinen toimeentulo on matala. Kahra huomauttaa, ettei taiteen digiloikkaa saisi tehdä taiteilijoiden kustannuksella. – Digitoinnissa on kyse taiteen saavutettavuudesta. On hienoa, että sen avulla yhä useampi pääsee nauttimaan taiteesta. Taiteilijat tarvitsevat kuitenkin työnsä käyttämisestä korvauksen. Hän muistuttaa, että taiteilijoiden tulot koostuvat pienistä puroista. Digikorvaus on muodostanut olennaisen osan taiteilijan tekijänoikeustulosta. – Malli on verrattavissa kirjastojen e-lainauskorvausmalliin. Kirjastojen e-kirjojen ja e-äänikirjojen lainauskorvauksille on oma rahoituksensa, koska on haluttu varmistaa, että digitaaliset teokset ovat kulttuuripalveluiden kautta käytettävissä ja kirjailijat saavat asianmukaiset tekijänoikeuskorvauksetKAHRAN MUKAAN museoiden digitoimilla teoksilla on tärkeä merkitys paitsi taiteen saavutettavuuden myös sen tunnettuuden avittamisessa. – Etenkin nuoret suosivat visuaalista, verkossa tapahtuvaa viestintää ja he kokevat kuvat hyvin kiinnostavina. Myös meidän kulttuurimme perustuu yhä enemmän digitaalisessa muodossa oleviin kuviin. Kun asiaa ajattelee tältä kantilta, museoiden digitoimalla taiteella on myös laajempi yhteiskunnallinen ja jopa kasvatuksellinen merkitys. R Digiloikka taaksepäin 7 MAINOS Tämä on Aiherahoitettu artikkeli, jonka toimittaja on kirjoittanut tilaajan aiheesta. Tilaaaja on Kuvasto. TEKSTI PI MÄKILÄ Sade Kahra toivoo, että kulttuuripoliittinen selonteko ja kehysriihi tuovat ratkaisun museoiden kokoelmateosten digitalisaation rahoitukseen.
8 N äky on virkistävä ja poikkeuksellinen. Ympyrämuodostelmassa istuu joukko ihmisiä, joista yksikään ei tuijota älypuhelinta. Sen sijaan he kuuntelevat toisiaan keskittyneesti ja keskeyttämättä, vaikka valtaosa ei tunne toisiaan entuudestaan. – Laskin juuri, että jos somen selaamiseen käyttää päivittäin keskimäärin kaksi tuntia, se tarkoittaa vuositasolla yhtä kuukautta, sanoo yksi keskustelijoista ja muut nyökyttelevät. Puheenaiheena on tietovyöry ja se, miten nopeasti päivittyvät uutiset vaikuttavat tunteisiimme. Keskustelussa jokainen pääsee halutessaan ääneen, ja jos keskustelukumppanin nimi unohtuu, sen voi luntata vilkaisemalla rinnukseen kiinnitettyä nimilappua. Tarjolla on myös pientä purtavaa ja juotavaa. Tunnelma muistuttaa leirinuotiolla istumista – tuolit vain ovat mukavammat ja rätisevä tuli puuttuu. Samaan aikaan Tampellan entisen tehdaskiinteistön ulkopuolella sykkii Suomen tutkitusti vetovoimaisimman kaupungin sydän. Kymmenkunta keskustelijaa on saapunut maaliskuisena iltana vaihtamaan ajatuksia Tampereen museokeskuksena tunnettuun Vapriikkiin. Sen uumenissa sijaitseva Postimuseo on uudistanut tilojaan ja nimennyt uudenlaisen kohtaamispaikkansa Kuplaksi. Se yhdistää keskusteluareenan ja näyttelytoiminnan. TUSKIN KUKAAN on voinut välttyä kuulemasta puhetta kuplista. Sanalla viitataan siihen, että moni vaihtaa sosiaalisessa mediassa ja myös arjessa ajatuksia lähinnä samanmielistensä kanssa. Silloin kosketuspinta muissa sosioekonomisissa asemissa eläviin ihmisiin voi vähentyä, mikä saattaa heikentää ymmärrystä toisenlaisessa elämäntilanteessa elävien todellisuudesta ja mielipiteistä. Kehityksen taustalla on niin viestinnän muutos aiempaa digitaalisemmaksi kuin yhteiskunnan polarisaatio eli ilmiö, jossa mielipiteet jakautuvat voimakkaasti. Kohtaamispaikka Kuplan tarkoitus on houkutella ihmisiä astumaan oman kuplansa ulkopuolelle, kertoo Postimuseon viestintäsuunnittelija Mirka Ylä-Mattila. Samalla tavoite on lisätä moniäänistä keskustelua ja suvaitsevaisuutta sekä puolustaa sananvapautta. – Ajatus on, että yrittäisimme ymmärtää toisiamme paremmin ja keskustella kunnioittavammin kuin esimerkiksi sosiaalisessa mediassa nykyään usein tapahtuu. Ihmisillä tuntuu olevan kova tarve sanoa mielipiteitään yhteiskunnallisista asioista. Haluamme tarjota mahdollisuuden kohdata muita kasvotusten, keskustella tavallisten ihmisten kesken ja purkaa siten vastakkainasettelua. POSTIMUSEO JA VAPRIIKKI järjestävät Kuplassa kahdenlaisia keskustelutilaisuuksia. Erätauko-keskusteluissa noudatetaan Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran kehittämää Erätaukomenetelmää. Siinä pyritään istumaan kasvotusten piirissä ja noudatetaan rakentavan keskustelun sääntöjä. – Keskustelua käydään tasavertaisesti, eli jokainen keskustelee omista lähtökohdistaan ja kokemuksistaan, eikä ketään arvoteta ammattinsa tai muun asiantuntijuuden takia. Kuplassa järjestettävien Erätaukokeskusteluiden aiheet pyörivät digiarjessa, ja ne ovat osa Sitran rahoittamaa hanketta. Erätauko-keskusteluita järjestetään keskimäärin kaksi kertaa kuukaudessa, ja niihin ilmoittaudutaan etukäteen. Keskustelusta tehdään myös anonymisoidut muistiinpanot. Avoimia Ajankohtainen Kupla -tilaisuuksia pidetään noin kerran kuukaudessa. Parin tunnin mittaisessa keskustelussa voi halutessaan vain piipahtaa. Pop-up-keskusteluissa aihe on jollain lailla kiinni ajassa. Teema ilmoitetaan Postimuseon somekanavissa viikkoa ennen tapahtumaa. Maaliskuussa esimerkiksi keskusteltiin tekoälyn käytöstä terapeuttina, ystävänä ja kumppanina. Leirinuotio keskellä kaupunkia Jos somen selaamiseen käyttää kaksi tuntia päivässä, vuodessa se tarkoittaa yhtä kuukautta. Sosiaalisen median kärjistävä keskustelukulttuuri luo vastakkainasettelua, jota Tampereella yrittää purkaa uudenlainen Kohtaamispaikka Kupla. TEKSTI ANNINA VAINIO
9 9 Miksi suomalaisen keskustelukulttuurin vahvistaminen on museon tehtävä? – Ihan museolainkin mukaan museoiden kuuluu puolustaa demokratiaa, ja siihen kuuluu olennaisesti yhteiskunnallinen keskustelu ja sananvapaus, Ylä-Mattila sanoo. Kuplan perustamisen taustalla on Postimuseon ja Tampereen historiallisten museoiden valinta viestinnän, pelin, postin ja digitaalisen elämän valtakunnalliseen vastuumuseotehtävään. Erilaisia yhteiskunnallista keskustelukulttuuria vahvistavia tilaisuuksia järjestävät esimerkiksi myös kirjastot ja Yle. Kuplan keskustelut eroavat Ylä-Mattilan mukaan muista siinä, että Kuplassa halutaan tarkastella asioiden nykytilaa ja tulevaisuutta huomioimalla historia. Postimuseon Kuplaa ei ole perustettu vain keskustelutilaisuuksia varten. Museotilaan kuuluu vaihtuva näyttely sekä rauhallisia soppia, jonne museokeskuksen kävijä voi vetäytyä lataamaan kännykkää – tai itseään. Tiloissa saa oleskella, pelata pelejä, lukea kirjoja tai hyödyntää keskustelukortteja rupattelun tukena. Ylä-Mattila luonnehtii Kuplaa olohuonemaiseksi levähdyspaikaksi ja toivoo, että se houkuttelisi museoon uusia kävijöitä. – Museota saatetaan välillä ajatella paikkana, jonne pitää tulla vain pönöttämään ja oppimaan. Näin ei ole, vaan tänne kaikki ovat tervetulleita vaikka vain ottamaan rennosti. TAMPERELAISET OSKU Oikarinen ja Sonja Vistala osallistuivat maaliskuussa Kuplan Erätauko-keskusteluun, joka käsitteli tietotulvaa. Museoalalla itsekin työskentelevä Vistala piti kokemusta mukavana ja harvinaisena. – Kaksi tuntia kului todella nopeasti, ja jäi tunne, että olisi voinut keskustella pidempäänkin. Sopivassa tilassa ja paikassa rauhoittui keskustelun äärelle, hän luonnehtii. Vistalan mieleen keskustelusta jäi päällimmäisenä se, miten erilaisia tapoja ihmisillä on viestiä ja suhtautua viestimiseen. Sen takia saattaisi olla hyvä sanoittaa myös muille, millaista viestintätapaa itse käyttää. Osku Oikarinen kertoi pitäneensä mielenkiintoisena sitä, että hän ei tuntenut kaikkia keskustelijoita entuudestaan. Oikarisesta tuntui jännittävältä, kun ei ollut ennakkotietoa siitä, mitä kukin ajattelee. – Olen aika iäkäs ihminen, ja minulle tuli yllätyksenä se, miten valtavan monipuolinen media onkaan ja miten erilaisia tekniikoita meillä on saada, antaa ja vaihtaa informaatiota. R • Ke 17.4. klo 15–17 järjestettävässä Erätauko-keskustelussa pohditaan digitaalisen viestinnän vahvuuksia ja haasteita, kuten jatkuvasti tavoitettavissa olemista. • Näyttely Hyvä ihminen – miksi holokausti koskee meitäkin? avaa sarjakuvan keinoin, miten toisen maailmansodan aikaisen holokaustin käsittely Saksassa ja Suomessa on edennyt eri tahtiin. Esillä 26.5. asti. • Tapahtumat ja ilmoittautumisohjeet postimuseo.fi Tämä on Aiherahoitettu artikkeli , jonka toimittaja on kirjoittanut tilaajan aiheesta. Tilaaja on Postimuseo MAINOS KOHTAAMISPAIKKA KUPLA
10 Museoversumi ja virtuaalilasit herättävät historian eloon
11 Museoversumi ja virtuaalilasit herättävät historian eloon Museoissa on pari ongelmaa. Siellä ei saa koskea mihinkään ja museot joutuvat kilpailemaan digitaalisen viihteen kanssa ihmisten vapaa-ajasta. XR-museo -hankkeessa halutaan yhdistää museoiden osaaminen pelimaailman virtuaalitekniikkaan ja luoda uusi, esteetön tapa kokea historiaa. M uutama näyttö, joiden takana hihkuu innostunut mies. Ei vaikuta museolta, mutta pian se voi sitä ollakin. Mies on Janne Tamminen, Keski-Uudenmaan XRmuseo -hankkeen johtaja. Antaa hänen kertoa, minkä äärellä tässä nyt asiaa ihmetellään. – Haluamme, että historia voi olla kivaa ja että museosisällöt menisivät vähän Hollywood-suuntaan. Totta kai haluaisimme ennen kaikkea saada sellaiset ihmiset innostumaan museoista, jotka siellä eivät vielä käy, Tamminen kertoo. Hän myöntää hymyssä suin, että hankkeen nimi on hieman pelottava ja kökkö. XR-museo on kuitenkin vasta työnimi ja jalostuu nimikilpailulla TEKSTI JUHO PAAVOLA KUVITUS NUNNU HALMETOJA 11
12 Hoitotyössä palkinnon saa asiakkaalta 12 kevään aikana. Yhtä kaikki, vielä alkuvaiheessa olevassa hankkeessa kehitetään menetelmiä luoda museonäyttelyitä digitaalisten työkalujen avulla. Tähän asti Järvenpäässä on XRhankkeessa toteutettu museoalan virtuaalinen keskustelustudio ja muunnettu joitakin museokohteita, kuten Villa Kokkonen, virtuaaliseen 3D-muotoon. Parhaillaan Järvenpäässä ollaan kuitenkin aloittelemassa koko homman todellisen pihvin paistamista. Se merkitsee virtuaalimaailmaa, jossa kävijä voi VR-lasit päässään sukeltaa konsolipelin tavoin historian pyörteisiin. Ensimmäisenä kokeiluna on vanhan Keravan valtatien miljöö, josta Tammisen johdolla parhaillaan rakennetaan 3D-virtuaalimaailmaa. – Ihminen voi pelinomaisesti liikkua paikasta toiseen ja tarkastella VR-lasien kautta tien ja sen varren talojen rakentumista eri aikakausina. Myöhemmin itselleen voi luoda avatarin ja katsoa historiallisia tapahtumia erilaisista näkökulmista. Se voi syventää oppimista ja asioiden ymmärtämistä, Tamminen näkee. Suunnitelmissa on myös esimerkiksi viedä katsoja VR-laseilla vanhan huonekalutehtaan tuotantolinjoille ja ampumaan jousella Tivoli Sariolan telttaan sadan vuoden taakse. Levä: Museot eivät ole seiniä vaan tietoa P itemmän päälle XR-hankkeessa kysymys on siitä, mitä museo voikaan olla. Vastauksessa pääsee jo aika pitkälle, kun katsoo nykypäivän konsolipelien unenomaisen realistisia grafiikoita. – Kaikki mitä voidaan tehdä peleissä, voidaan tehdä myös museossa. Peliteknologia antaa valtavasti työkaluja historian esittämiseen, Tamminen sanoo. Suomalaisen museotoimen grand middle-aged man, Kansallisgallerian pääjohtaja Kimmo Levän mielestä museoiden uudistuminen digitaalisuuden keinoin on välttämätöntä. Museot happanevat, jos ne eivät muutu ajan, teknologian ja kulutustottumusten mukana. Pieni verkkosivunäpräys ei riitä, tarvitaan enemmän. – Musiikki on siirtynyt Spotifyhyn ja AppleMusiciin, kirjat Amazoniin ja Bookbeatiin, elokuvat Netflixiin ja ihmiset maksavat niistä. Museot tarvitsevat oman Netflixinsä, jonka kautta digitaaliseen kuluttamiseen tottuneet ihmiset voivat käydä näyttelyissä, Levä sanoo. Hieman sellainen Keski-Uudenmaan XR-museohanke voi olla. Jotta virtuaalimuseot voivat lyödä läpi, on sekä museotoimessa että myös kävijöiden mielissä museon konsepti ajateltava uusiksi. Levä huomauttaa, että museo mielletään nykyisinkin analogiseksi palveluksi tai rakennukseksi. Bilbaon Guggenheimin, Lontoon National Galleryn tai härmäläisen Ateneumin tapauksessa se on perusteltuakin. Usein museorakennus on kuitenkin toissijainen. – Museon tehtävähän ei kuitenkaan ole rakennuksen ylläpito, vaan kokoelmien ylläpito, näyttelyjen kuratointi ja sisällön jakaminen yleisölle, Levä sanoo. Silloin kun tarvitsimme kolikkoja soittaaksemme isoäidiltä lihapullia, siihen riitti paikallislehdessä ilmoittava museorakennus hyvin. Sitä maailmaa ei vain enää museonäyttelyiden ulkopuolella ole. – Ihmisten kulutuskäytös on muuttumassa digital first in mind -suuntaan, eli digitaalista palvelua ajatellaan jo ennen analogista palvelua. Onko museoala jostakin syystä ainoa, johon tämä trendi ei ulottuisi, vaikka se osuu kaikkiin muihin kulttuurimuotoihin, Levä kysyy. Museokokemuksia pelien tapaan H arva asia on hyvä tai paha, ei digitaalisuuskaan. Vaikka kännykät on liimattu jokaiseen käteen, digitaalisuus ei ole pelkkä keskittymiskykyämme rotan lailla nakertava uhka. Ei tosin automaattisesti mahdollisuuskaan. Kyse on työkalusta, jota on osattava suunnitella ja käyttää, huomauttaa digitalisointeihin erikoistuneella Futuricella lead designerina työskentelevä Saara-Henriikka Mäkinen. Hän on ollut suunnittelemassa monia museoja näyttelykokonaisuuksia, parhaillaan Digitaalista Kuvataiteen taloa. – Oleellista on se, että ensin mietitään, minkä ongelman digitaalisuus näyttelyssä tai museossa voi ratkaista. Vasta sen jälkeen voi miettiä, mitä tehdään ja miten, Mäkinen sanoo. Elämme jo nyt aikaa, jossa suuri osa töistämme, askareistamme ja myös vapaa-ajastamme tapahtuvat verkon kautta jollakin tavalla digitaalisesti. Museot ja näyttelyt ovat muuttuneet KU VA : AV E CA LV AR
13 viimeisiksi turvasatamiksi, joissa olemme joutuneet altistumaan omille ajatuksillemme. Onko sekin meiltä vietävä? – Maailma ja ihmisten tavat muuttuvat. Jos museo keksittäisiin nyt, en ole ihan varma, keksisimmekö ensimmäisenä sitä rakennusta, Levä sanoo. Se on ihan relevantti pointti. Joskus museossa on parasta kahvila ja sen ihanassa miljöössä siemaistu eskapistinen punaviini. Aika usein kiinnostava museo on kuitenkin omiin koordinaatteihin nähden väärässä paikassa, tai sitten sinne ei muuten vai tule lähdettyä. – Ja on niinkin, että suurelle osalle ihmisistä museoon pääseminen voi olla erilaisista syistä vaikeaa. Virtuaaliset näyttelyt voivat olla monelle heistä saavutettava vaihtoehto, Mäkinen huomauttaa. XR-museon työkaluja luodaan erityisesti nuorten houkuttelemiseksi, mutta toinen kiinnostava ryhmä ovat ikääntyvät suuret ikäluokat. Muutaman vuoden kuluessa yhä useamman on vaikea päästä museoon, vaikka haluaisikin. – Ylipäätään on mietittävä sitä, miten virtuaalisuutta voidaan kehittää eri käyttäjäryhmille. Ajatus siitä, että ihminen tulee museoon, on käännettävä ympäri. Miksei museo voisi tulla ihmisten luo, kun teknologia kerran tekee sen mahdolliseksi, Tamminen miettii. Tapa selvitä on tapa kehittyä M useoilla on arvonsa kulttuurin ja historian säilyttäjinä. Historian kerrostuessa vuosi vuodelta tavaraa ei vain voida varastoida jatkuvasti lisää ja loputtomiin. Digitaalisuus on yksi työkalu ylläpitää kokoelmia ja näyttelyitä. Samalla kysymys on myös taloudellinen . – Rahaa tuskin on lähitulevaisuudessakaan lisää jaossa, joten kyllähän digitaalisuudessa kyse on myös siitä, miten museoihin ja näyttelyihin kyetään luomaan kestävästi uutta liiketoimintaa, Mäkinen tiivistää. Harvaa asiaa kannattaa niellä pureksimatta. Ei edes virtuaalimuseoiden ilosanomaa. Väistämättä tulee mieleen, eikö museotoimi lopulta sahaa omaa oksaansa. Kuka enää vetää vaatteet päälle ja lähtee museoon, kun viihdyttävän museokokemuksen voi kokea pitkissä kalsareissa kotisohvalla? Tammisen mielestä kysymys on hyvä, mutta hänen vastauksensa on vielä parempi. – Hyvät virtuaalisisällöt eivät syö perinteisiä museoita, päinvastoin, Tamminen sanoo. Hän vertaa kehitystä musiikkiin, jossa keikkapaikka oli pitkään ainoa vaihtoehto seurata konserttia. Californiassa asuessaan Tamminen työskenteli yrityksessä, joka järjesti korkeatasoisia livestriimejä konserteista verkkoon. – Kun ennen pieni jazzklubi kykeni myymään liput 150 ihmiselle, livestriimien myötä samalle keikalle voitiin myydä yli tuhat lippua, ja silti edelleen moni halusi päästä myös sinne klubille. Näen realistisena sen, että museot voivat samalla tavalla lisätä lipputulojaan tarjoamalla virtuaalisia etävierailuja. Kehitys on tehtävä yhdessä K immo Levä peräänkuuluttaa museoalan Netflixiä. Tamminen on samoilla linjoilla: jotta virtuaalimuseoihin tullaan, ne on löydettävä ja maksamisen on oltava helppoa. Avatarien eli virtuaalihahmojen kautta toteutuvan interaktiivisuuden vuoksi käyttäjät on voitava myös tunnistaa. – Museokortti iso ja toimiva asia. Se voisi toimia myös tunnistuksen välineenä tässä, Tamminen sanoo ja heittää palloa Museoliiton suuntaan. Osin myös siksi, että XR-museon työssä on kyse Keski-Uudenmaata isommasta asiasta. Siitä, miten suomalaiset museot voivat nostaa tarjontansa uudelle tasolle ja houkutella yleisöä mistä päin maailmaa tahansa. Tamminen näkeekin, että XRmuseossa nyt tehtävä työ voi tarjota valmiin sapluunan ja yhteistyömallin koko suomalaiselle museokentälle. – Olisi typerää, että jokaisen pitäisi keksiä samat asiat aina yksin uudestaan. Jokaisella museolla on omat vahvuutensa ja meillä tekniikka, jolla historia herätetään virtuaalimaailmassa eloon. Yhteistyötä kannattaa tehdä, Tamminen sanoo. R Digitaalista palvelua ajatellaan usein jo ennen analogista palvelua. Onko museoala ainoa, johon tämä trendi ei ulottuisi, vaikka se osuu kaikkiin muihin kulttuurimuotoihin. KIMMO LEVÄ • Järvenpään museoiden nimikilpailussa yleisöltä pyydetään houkuttelevia ehdotuksia virtuaalisesti toimivan museon nimeksi. XR-museo on hankevaiheen työnimi. Osallistu kisaan omalla ehdotuksellasi: xrmuseo.com • XR-museo -hankkeessa kehitetään digitaalisia työkaluja ja virtuaalisia esitystapoja museotoimeen. Hankkeessa ovat mukana Järvenpään, Keravan ja Tuusulan alueella sijaitsevat kaupunkien omistamat museot sekä kaksi säätöiden omistamaa museota. Tämä on Aiherahoitettu artikkeli , jonka toimittaja on kirjoittanut tilaajan aiheesta. Tilaaja on XR-museo. MIKÄ NIMEKSI?
14 TEKSTI OUTI SUORANTA E ron näki paljaalla silmällä, sanoo maanviljelijä Lars Numelin. Toinen vesinäyte, joka oli otettu peltoja ympäröivistä salaojista, oli samea. Toinen näyte oli kirkas. Kirkas vesi oli pellolta, joka ”oli saanut niskaansa kipsiä”, kuten Numelin asiaa kuvailee. – Ihmettelin, että tulos näkyi noin nopeasti. Kun syksyllä 2022 oli levitetty kipsit, niin keväällä 2023 se ero oli jo noin selkeä, Numelin sanoo. Hän omistaa vaimonsa Kristiinan kanssa Marttilan tilan Kokemäellä. Tilalla on 73 hehtaaria viljelymaita, joista noin puolet kipsattiin. Kyseessä oli ELY-keskuksen masinoima, vuonna 2019 alkanut Kipsi-hanke. KIPSI ON maanparannusaine, joka vaikuttaa peltoihin ja niiden valumavesien ravinteisiin. Sitä on käytetty maataloudessa 90-luvulta asti. Vesiensuojelukeinona kipsiä on tutkittu 2010-luvun jälkeen: voisiko kipsi olla pelastus Itämeren ongelmiin? Kipsi kun auttaa fosforia sitoutumaan maahan paremmin. Näin fosfori ei valu pelloilta rehevöittämään vesistöjä. Varsinais-Suomen ELY-keskuksen erityisasiantuntija Mats Willnerin mukaan kipsillä pystytään vähentämään vesistöihin päätyvää fosforija kiintoaineskuormaa noin 50 prosenttia. Koska tutkimustulokset ovat olleet näin hyviä, aloitettiin Kipsi-hanke, jonka on tarkoitus levittää kipsiä 100 000 hehtaarin alueelle vuoteen 2025 mennessä. Nyt kipsiä on levitetty useamman vuoden ajan, joten kuunnellaan, miten maanviljelijät itse ovat asian kokeneet. KOKEMÄELLÄ SIJAITSEVAN Marttilan tilan Lars Numelin on lähtöisin Porvoosta. Siellä peltojen valumista ja vesistöistä on puhuttu vuosikausia. – Mietittiin, että kun näistä asioista puhuttiin paljon Porvoossa, niin meidän täytyy tehdä asialle jotain myös Turun saaristoalueella. Me olemme kaikki vastuussa ympäristöstämme, Numelin sanoo. Ympäristöhyötyjen lisäksi kipsaaminen voi parantaa peltojen tilaa. Tämän huomasi Matti Mäkitalo. Hänellä on 120 hehtaaria omaa peltoa ja 70 hehtaaria vuokramaata Liedon kunnassa. Yksi hyödyistä on kipsin mukana tuleva rikki, joka on tärkeää etenkin öljykasveille. – Ennen rikki tuli taivaalta: bensiinin joukossa oli rikkiä, ja se tuli sateiden mukana. Nykyään polttoaineet ovat rikittömiä, joten rikistä on niukkuutta, Mäkitalo sanoo. Hänen kaikki peltonsa on käsitelty kertaalleen kipsillä. Maan rakenteen parantuminen näkyi kouriintuntuvasti, Mäkitalo kertoo. – Yhden vuokrapellon isäntä sanoi, ettei ole koskaan pystynyt kyntämään yhtä tiettyä kulmaa pellostaan, kun savi on niin tiivis. Kaksi vuotta kipsaamisen jälkeen kyntö onnistuikin, koska maan mururakenne oli parantunut. Kipsiä saa tilalleen kirjautumalla kipsinlevitys.fi-osoitteeseen. Siellä rastia ruutuun laittamalla saa päättää, mille peltolohkoille kipsauksen haluaa. Kaikkialle kipsiä ei ole mahdollista ainakaan tässä vaiheessa saada: jos pellon valumavedet päätyvät järveen, kipsausta ei tehdä. Mitä kuuluu kipsatuille maatiloille? Tavoitteena oli vähentää maatalouden ympäristöhaittoja levittämällä kipsiä pelloille. Kysyimme kahdelta maanviljelijältä, oliko Kipsi-hanke heidän mielestään onnistunut. TEKSTI JOSE RIIKONEN KUVITUS NUNNU HALMETOJA
15 Lisäksi luomutiloille kipsiä ei levitetä, sillä hankkeessa levitettävä kipsi on teollisuuden sivutuotetta. Myöskään pohjavesialueille kipsiä ei levitetä. Touhu ei maksa viljelijälle mitään, vaan kipsin saa pelloilleen sovittuna ajankohtana avaimet käteen -periaatteella. Halutessaan kipsin voi levittää myös itse, jos tarvittavat välineet löytyvät. KUN KIPSI-HANKE alkoi, joillain viljelijöillä oli – ja on edelleen – epäilyksiä asian suhteen. Voiko olla niin, että viljelijöille tarjotaan ilmaiseksi palvelua ilman, että kainalossa olisi jonkinlainen ketunhäntä? Ja voiko olla niin, että lannoitteita valmistavan Yara Suomi -yrityksen tuotannon sivutuote – käytännössä jäte – eli kipsi voisi tehdä hyvää viljelijöiden pelloille? Kipsillä ei ole kaikissa yhteyksissä ollut hyvä maine. Esimerkiksi LuoteisVenäjän Kingiseppissä kipsivuori aiheutti valtavan ympäristökatastrofin vuonna 2012. ELY-keskuksen mukaan tällaisia uhkakuvia Suomessa ei kuitenkaan ole, sillä Yaran kipsivuoren ympäristövaikutukset on hoidettu asiallisesti. Pelloille levitettynä kipsi ei tutkimusten mukaan tee mitään pahaa sadolle saatikka ympäristölle, päinvastoin. Kipsausta puoltavat sekä Helsingin yliopiston ja Suomen ympäristökeskuksen tutkijat. MAANVILJELIJÖIDEN MUKAAN kipsinlevityksen negatiivinen puoli on logistiikassa ja järjestelyssä. Kaikkea ylimääräistä ajamista pelloilla pitäisi välttää, ja kipsinlevitys on yksi ajokerta lisää. Lisäksi levitys vaatii jonkin verran aikataulujen säätämistä. – Toki siinä on logistiikan sovittaminen, että milloin kipsi levitetään, koska maan tulisi olla kuivaa kipsinlevityksen aikana maan tiivistymisen välttämiseksi. Aikataulut kuljetuksessa ja levityksessä ovat Mäkitalon mukaan kuitenkin toimineet erittäin hyvin. Mäkitalo lisää, että Kipsi-hankkeessa on imagohyötyä maanviljelijöille – usein uutiskuvissa maatalous nähdään pääasiassa saastuttajana. – Näytetään, että viljelijät välittävät luonnosta, Mäkitalo sanoo. Samaa mieltä on Numelin. – Hienoa, että tällaisia hankkeita tehdään ja vielä niin, ettei se maksa viljelijöille ekstraa. Jos ja kun se parantaa viljelyolosuhteita ja ympäristön tilaa, niin sehän on ihan timanttinen juttu, Numelin sanoo. R Tämä on Aiherahoitettu artikkeli , jonka toimittaja on kirjoittanut tilaajan aiheesta. Tilaaja on Kipsi-hanke. Ennen rikki tuli taivaalta: bensiinin joukossa oli rikkiä, ja se tuli sateiden mukana. Nykyään polttoaineet ovat rikittömiä, joten rikistä on niukkuutta. MATTI MÄKITALO
16 Puheenaiheet-uutiskirje Kaipaatko tuoretta ajattelua ja tarkkoja näkökulmia? Lähetämme koosteen artikkeleistamme suoraan sinulle. Samalla pysyt ajan tasalla kehitysaskelistamme. Maksutta sähköpostiisi RAPPORT.FI/UUTISKIRJE SAARA SÄRMÄ H elsingin Sanomien toimittaja Juuso Määttänen kirjoitti kolumnissaan tapauksesta, jossa oli joutunut tuttavansa kanssa 87 viestiä kestäneeseen selvittelyyn “väärästä” hymiön käytöstä. Tuttava oli tulkinnut hymiön passiivisaggressiiviseksi, eikä mistään vakuuttelusta huolimatta ollut suostunut uskomaan Määttäsen hyvää tarkoitusta. Määttänen käyttää tapausta esimerkkinä laajemmasta nettikeskustelukulttuurin ongelmasta. A ina tekstin tulkinnassa on kyse siitä, että jokainen lukija tulkitsee tekstiä omista lähtökohdistaan käsin. Lukija tuo tulkintaan mukanaan erilaisia oletuksia elämänkokemukseensa liittyen sekä erilaisia tuntemuksia sen hetkiseen mielialaansa liittyen. Omia oletuksiaan ja tuntemuksiaan voi olla vaikea havaita, etenkin nopearytmisessä nettikeskustelussa. Olen monesti havainnoinut vierestä nettikeskustelua, joka muuttuu turhaksi vänkäämiseksi kun puolin ja toisin tulkitaan toisen kirjoittamista negatiivisemmin kun mitä itse sen tulkitsen. En ole immuuni tälle itsekään. Varsinkin väsyneenä tai huonotuulisena tulee näpyteltyä kipakoita kommentteja, jotka eivät johda yhtään mihinkään. Kun yhteiskunnassa uupumus lisääntyy työelämän kovenevien paineiden seurauksena, negatiiviset tulkinnat tulevat vain yleistymään, luulen. Sillä uupumuksen eräs perusoireista on kyynistyminen. Kyynistyneenä on vaikea nähdä muiden hyviä aikomuksia tekstien takana. Tulee helposti tulkinneeksi jokaisen somejulkaisun ja -kommentin hyökkäyksenä. Yhdysvaltalainen queerja feministitutkija Eve Kosofsky Sedgwick on teoretisoinut kirjallisuuden tutkimukseen liittyen paranoidia ja reparatiivista luentaa. Paranoidilla ei tässä yhteydessä ole mitään tekemistä mielenterveysongelmien kanssa. Se tarkoittaa kriittistä ja valmiiksi epäilevää tutkimusasennetta. Paranoidi luentatapa pyrkii paljastamaan luetun tekstin taustalla olevat “huonot uutiset”. Reparatiivinen eli korjaava luentatapa puolestaan on toiveikas ja avoin uusille asioille, positiivisille yllätyksille ja miellyttäville tunteille. Paranoidi luenta purkaa ja korjaava rakentaa. K un joku kertoo somessa jostakin omaan vanhemmuuteensa liittyvästä asiasta tai miksi on tyytyväinen lapsettomaan elämäänsä, paranoidi luenta tulkitsee, että tässä kyseenalaistetaan juuri minun erilaisia elämänvalintojani. Kun somevaikuttaja kertoo osallistuvansa vegaanihaasteeseen, paranoidi luenta tulkitsee, että tässä nyt ollaan kieltämässä kaikilta lihan syönti ihan heti kohta. Kun mediassa esiintyy sukupuolitai seksuaalivähemmistöihin kuuluvia, tai muutama ihmissuhteita käsittelevä lehtijuttu käsittelee polyamoriaa, paranoidin tulkinnan mukaan tässä ollaan tuputtamassa ja pakottamassa muitakin samaan muottiin. Paranoidiin luentaan kuuluu siis nähdä näiden esimerkkitapausten taustalla joku laajempi agenda. Korjaava lukutapa puolestaan voisi tulkita jokaista näistä esimerkeistä toteamalla “aika jännä, kiinnostavaa, sinun elämäsi on tuollasta”. Voisi myös ajatella “onpa kiva, että oli tällainen lehtijuttu, siitä varmaan joku saa vertaistukea”. Tai “tämäpä ei kosketa minua millään tavalla, siirrynpä seuraavan jutun tai somejulkaisun ääreen”. R Vegaanihaaste ei tarkoita lihansyönnin kieltämistä Tohtori ja feministiaktivisti, jonka kirjoitustyötä voit tukea tilaamalla suoraan RAPPORT.FI LEMPEITÄ AJATUKSIA