Kesäkuu 2015 Julkaisija Plan Suomi ISSN-L 1797-1586 Päätoimittaja: Anna Könönen Ulkoasu: Elisa Bestetti Toimituspäällikkö: Iida Riekko Kansikuva: Plan / Nic Serpell-Rand Juttujen kuvat jos ei toisin mainittu: Plan MaailmanKuva 15 Paino: Esa Print Oy Paperi: Edixion offset 170 g / 100 g Painosmäärä: 2 500 kpl Plan Suomi Kumpulantie 3, 00520 Helsinki Vaihde (09) 6869 800, faksi (09) 6869 8080 www.plan.fi, etunimi.sukunimi@plan.fi Asiakaspalvelu: ma-pe klo 10-13 Kirjoittajien nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajien kantaa. PEFC/02-31-170 2 MAAILMANKUVA GLOBAALIT JA LOKAALIT KULTTUURITRENDIT KULTTUURI IDENTITEETTEJÄ JA YHTEISKUNTAA MUOKKAAMASSA Heidi Kleemola 6 KUIN SUORAAN ELOKUVISTA Jane Labous 11 SAMBIAN SEKSUAALIRIITTIEN TEKIJÄT JOHTAVAT NUORTEN NAISTEN VALLANKUMOUSTA Heidi Kleemola 15 NAISET LAULAVAT TOISILLEEN Heidi Kleemola 18 KUVISSA ON ÄÄNENI Iida Riekko 22 ENTISET LAPSIORJAT LÖYSIVÄT VALOKUVAUKSEN RIEMUN GLOBAALIT JA LOKAALIT KULTTUURITRENDIT Roselyne Omondi Ogao 32 AFRIKAN TAITEILIJAT PYÖRITTÄVÄT KEHITYKSEN PYÖRIÄ Kalle Heino 36 HOLLYWOOD VALLOITTAA KEHITYSMAAT Anna Pöysä 40 RÄPPÄREIDEN SUKUPOLVI DJ Goodblood 44 LÄNSI-AFRIKAN URBAANI MUSIIKKI Tiina Kirkas 47 RAJATONTA LIIKKUMISTA KULTTUURIN TEKIJÄT KEHITYKSEN EDISTÄ JINÄ Minttu-Maaria Partanen 52 JUHA VAKKURI: ”EUROOPASSA EI YMMÄRRETÄ AFRIKAN ERILAISUUTTA” Anna Pöysä 55 MIA COUTO NOSTAA ESIIN MONIA ÄÄNIÄ MOSAMBIKISTA Aija Kuparinen 58 KENIASSA NOUSEE ELOKUVAN UUSI SUKUPOLVI Iida Riekko 62 PAREMPI MAAILMA TYTÖILLE 66 MAAILMANKUVAN LUKUVINKIT
PÄÄKIRJOITUS MAAILMANKUVA 3 Anna Könönen Joskus totuuksia on enemmän kuin yksi Bosnialaiset tuttavani kertovat, miten heidän selkäpiitään karmi vuorenrinteillä loimottavat iltanuotiot ja voimallisesti lauletut serbialaiset kansanlaulut. Sarajevon piiritys 1990-luvulla on Jugoslavian hajoamissotien yksi tunnetuimmista tapahtumista. Bosnian serbit piirittivät kaupunkia lähes neljä vuotta. – Meitä ympäröivillä vuorilla olevat serbisotilaat lauloivat pimeän tullen kasvattaakseen joukkojensa yhteishenkeä ja pelottaakseen meitä antautumaan. Vedran Smailovi?, Sarajevon oopperassa ja sinfoniaorkesterissakin soittanut bosnialainen muusikko, yhdistetään myös samaiseen tapahtumaan. ”Sarajevon sellisti” loi piirityksen aikana toivoa sodan rampauttamaan kaupunkiin soittamalla pommitetun kansalliskirjaston raunioilla sekä monissa hautajaisissa, vaikka hautajaiset olivat usein vihollisen tarkka-ampujien kohteita. Sotapäälliköt yhdistävät itsensä mieluusti kansallisrunoilijoihin tai muihin kansallissankareihin ja käyttävät taidetta ja kulttuurisia symboleita oikeuttaakseen toisen valtion valtaamisen, joskus jopa kansanmurhan. Parhaimmillaan taide kuitenkin muuttaa maailmaa paremmaksi. Se luo mielikuvia ja kulttuurisia rakenteita. Se antaa mieleenpainuvia kokemuksia ja vahvoja tunne-elämyksiä. Taide on yleismaailmallinen itseilmaisun muoto, ja sillä välitetään niin viestejä kuin tunteitakin. Joskus sanotetaan rakkautta, välillä epätoivoa tai riipivää kaipuuta. Usein sillä peilataan omia kokemuksia. – Koska minulla on ollut surullinen elämä, haluan ottaa surullisia valokuvia, kertoo orjatyöstä vapautunut Nirmala, joka osallistui valokuvaustyöpajaan Nepalissa (s. 22). Taiteella myös siirretään ja välitetään jälkipolville uskomuksia, perinteitä ja elämänohjeita (s. 11). Yhdessä tanssiminen, laulaminen tai muun taiteen tekeminen ovat väyliä toisten tasa-arvoiseen kohtaamiseen (s. 15). Kuvilla ja näytelmillä on suuri rooli yhteiskunnissa, joissa kaikki aikuisetkaan eivät osaa lukea tai sananvapautta rajoitetaan. Taiteella voi ottaa vahvasti kantaa ja ajaa yhteiskunnallista muutosta. Voi myös luoda toivoa. Joskus taide saattaa vahvistaa stereotypioita, mutta se myös purkaa niitä ja välittää maailmankuvaa, josta emme ehkä aiemmin tienneet. Taiteilijat ottavat esille yhteiskunnassa vallitsevia epäkohtia ja edistävät työllään kehitystä sekä ihmisoikeuksien toteutumista. Tästä hyvä esimerkki on Katriina Honkasen luoma taiteilijoiden Wings to Fly -projekti tyttöjen oikeuksien puolustamiseksi (s. 62). Me kaikki rakennamme oman totuutemme, johon uskomme. Ihmisoikeudet ja oikeudenmukaisuus eivät ole tulkinnanvaraisia, ja propaganda ja manipulointi on tärkeä kyetä tunnistamaan. Mutta lisäksi ei haittaisi muistaa, että joskus totuuksia voi olla enemmän kuin yksi (esim. s. 55). Taiteella ja kulttuurisilla rakenteilla hajotetaan ja rakennetaan kansakuntia. NIRMALA 1 8, MEERI K OUT ANIEMI
KULTTUURI IDENTITEETTEJÄ JA YHTEISKUNTAA MUOKKAAMASSA
6 MAAILMANKUVA KULTTUURI IDENTITEETTEJÄ JA YHTEISKUNTAA MUOKKAAMASSA Heidi Kleemola Kuin suoraan elokuvista Parrakas nainen ja rakastunut miespari muuttavat maailmaa. Valkokankaan ja saippuasarjan henkilöt toistavat mutta myös purkavat sukupuolirooleja. Kuvitteellisella hahmolla on valtaa. Karmen Gei ei tahdo mahtua perinteiseen naiskuvaan. Hän istuu naisvankilassa, lumoaa vanginvartijanaisen ja pakenee vankilasta. Karmenin olemusta ei enempää selitellä: pikemminkin vain ihaillaan sitä, miten hurmaa sekä miehet että naiset. Ensimmäiseksi ei ehkä arvaisi, että Karmen Gei on senegalilainen elokuva vuodelta 2001. Viihde vahvistaa käsityksiämme miehen ja naisen rooleista, mutta myös purkaa niitä. Elokuva ja televisio yhdistävät köyhät ja varakkaat. Sadat miljoonat ihmiset katsovat joka päivä telenoveloita Latinalaisessa Amerikassa. Nigerian Nollywood ja Intian Mumbaissa syntynyt Bollywood ovat maailman suurimpien elokuvantuottajien joukossa. Se mitä katsomme, vaikuttaa meihin. Siksi on merkitystä, saako nainen äänensä kuuluviin hindielokuvassa tai miten meksikolaisessa saippuasarjassa suhtaudutaan perheväkivaltaan. Elokuva ja televisio eivät ole pelkkää viihdettä, vaan ne voivat muuttaa maailmaa – ja sitä, millaisena näemme maailman. Senegalilainen Touki Bouki (1976) oli ensimmäinen afrikkalainen elokuva, jossa oli homoseksuaalinen sivuhenkilö.
MAAILMANKUVA 7 Afrikkalainen elokuva yllättää Karmen Gei on hyvä esimerkki siitä, miten afrikkalaiset elokuvat ovat purkaneet stereotypioita sukupuolirooleista. Toisaalta löytyy myös runsaasti elokuvia, joissa miehen ja naisen roolit ovat perinteiset. Maanosaan ja sen laajaan elokuvateollisuuteen mahtuu paljon. – Sukupuoliroolien sisältä löytyvä valtava variaatio kuvastaa sitä, miten erilaisia yhteiskuntia ja kulttuureja ja näkemyksiä Afrikasta löytyy, sanoo Katriina Ranne, joka on tutkinut afrikkalaista elokuvaa. – Etenkin viihde-elokuvat vahvistavat helposti perinteisiä sukupuolirooleja. Toisaalta vaihtoehtoisia rooleja ja ajattelutapoja tarjoavat elokuvat vaikuttavat ihmisten ajatteluun suoraan tai epäsuorasti, kuten kaikkialla maailmassa. Katriina Ranne nimeää afrikkalaisen elokuvan isäksi senegalilaisen Ousmane Sembènen, joka aloitti ohjaajanuransa 1960-luvulla. Sembènen elokuvissa esiintyy muun muassa paljon vahvoja naishahmoja. – Sen sijaan esimerkiksi kongolaisen nykyohjaajan Djo Tunda Wa Mungan toimintaelokuvassa Viva Riva! – Nollywood-elokuvat tehdään etupäässä dvd-levitystä varten. Vaikka osa niistä esitetään myös elokuvateattereissa, ne leviävät aina jo samaan aikaan myös dvd:llä, ja ne hinnoitellaan alusta asti erittäin halvoiksi, Katriina kertoo. – Nollywood voidaan nähdä elokuvateollisuuden reaktiona valtion tuen puuttumiseen. Nollywood-videoelokuvat ratkaisevat nämä pulmat tuottamalla elokuvia hurjan halvalla ja suoraan dvd:lle. Silloin ihmiset voivat katsoa elokuvat kotonaan. (2010) miehet ovat vahvoja ja aktiivisia, naiset lähinnä kauniita. Toisaalta yksi elokuvan naishahmoista on erittäin kylmäverinen ja aikaansaava, Katriina kuvailee. Afrikkalaisista elokuvista löytyy usein yliluonnollisia elementtejä. – Esimerkiksi nigerialaisessa läpimurtoelokuvassa Living in Bondage mies liittyy uskonnolliseen lahkoon, murhaa rituaalisesti vaimonsa ja saa palkinnoksi hurjat rikkaudet, mutta vaimon haamu alkaa vainota häntä, Katriina kertoo. Nollywood-elokuvat ovat saaneet kritiikkiä, ja ne ovat jääneet ilman perinteisten elokuvarahoittajien rahoitusta ja festivaalinäkyvyyttä. Siitä huolimatta Nollywoodista on kasvanut laaja ilmiö. Se on poikinut myös Kenian Riverwoodin, Tansanian Bongowoodin ja Ghanan Ghollywoodin. Nollywood-elokuvat pyrkivät miellyttämään mahdollisimman laajaa katsojakuntaa. Niinpä niistä löytyy usein jokaiselle jotakin. Moni Nollywood-elokuva saa jopa yhdeksän jatko-osaa, vaikkakin elokuvien linkki toisiinsa on yleensä varsin löyhä.
8 MAAILMANKUVA KULTTUURI IDENTITEETTEJÄ JA YHTEISKUNTAA MUOKKAAMASSA Vähemmistönä Afrikassa Afrikan elokuvaohjaajista vähemmistö on naisia. Naisten ohjaamista elokuvista löytyy enemmän vahvoja naishahmoja. Esimerkiksi kenialaisen nuoren naisohjaajan Wanuri Kahiun scifi-elokuvassa Pumzi (2009) naispäähenkilö on aktiivinen ja fiksu sankari, joka taistelee paremman maailman puolesta. Homoseksuaalisuus on ollut pitkään tabu afrikkalaisessa elokuvassa, vaikka muutamia queer-hahmoja löytyykin. Ensimmäinen homoseksuaalinen sivuhenkilö esiintyi elokuvassa Touki Bouki (Senegal, 1976) ja päähenkilö elokuvassa Woubi Chéri (Norsunluurannikko, 1998). Sukupuolivähemmistöön kuulumista ei kuitenkaan välttämättä korosteta. – Esimerkiksi kongolaisen Viva Riva!:n aktiivinen naispäähenkilö on biseksuaali, eikä tästä ole tehty ihmeempää numeroa. Parissa kohtauksessa vain näytetään, kun hän toiminnan melskeen lomassa käy tapaamassa tyttöystäväänsä, Katriina Ranne kertoo. Sansibarilainen Surrender-elokuva (Tansania, 2001) taas esittää kaksi toistaan rakastavaa miestä hyvin hienovaraisella tavalla. – Tämä kuvastaa sitä, miten Sansibarin muslimiyhteisössä homoseksuaalisuus on hyväksytty mutta vaiettu asia. Yhteisö hyväksyy homoparit niin kauan, kuin he eivät tee suhteestaan julkista ja hoitavat tavallaan myös velvollisuutensa miehenä menemällä naimisiin ja saamalla lapsen, Katriina sanoo. Bollywood-sankarin takana on nainen Intiassa on valtava kirjo erilaisia ihmisiä, mutta se ei tule täysin esiin hindiläisessä elokuvateollisuudessa. Bollywoodelokuvissa miehet ja naiset esitetään usein sukupuolensa stereotyyppeinä. Naiset ovat olleet perinteisesti hindielokuvissa koristeellisia objekteja, jotka huolehtivat perheestä ja esittävät näyttäviä tansseja. Naisen roolit ovat hyvin vastakohtaisia: nainen on joko hyvä tai paha, kunniallinen tai vastuuton. Kultaista keskitietä ei juuri ole. Tämä kertonee intialaisen yhteiskunnan patriarkaalisuudesta, mutta myös miehiin kohdistuu rooliodotuksia. Miessankari on usein Bollywood-elokuvan keskiössä, Bollywood-elokuvissa nainen on joko hyvä tai paha, kunniallinen tai vastuuton. Kenialaisessa scifi-elokuvassa Pumzi (2009) päähenkilö on paremman maailman puolesta taisteleva naissankari.
MAAILMANKUVA 9 ja nainen tulee elokuvissa esiin kuin miehen katseen kautta nähtynä. Naisnäyttelijöille on annettu vähemmän toiminnallisia rooleja. Miessankareiden on ajateltu tuovan elokuville katsojia. Bollywoodissa oli vielä 1960–1970-luvuilla nykyistä enemmän romanttisia miessankareita. Sittemmin mieshahmot ovat muuttuneet nuoriksi vihaisiksi miehiksi, jotka taistelevat epäkohtia vastaan. 2000-luvulla valkokankaalle alkoi tulla yhä enemmän vähäpukeisia mieshahmoja. Jotkut näyttelijät tunnetaankin siitä, että he esiintyvät useimmiten ylävartalo paljaana. Ennen sankarit saattoivat olla tukevampia, kun taas nyky-Bollywoodin sankari on korostetusti maskuliininen, vähäpukeinen ja bodattu. Ulkonäkö hallitsee myös miehiä. Jotta sankarin macho-rooli korostuisi, naisesta on tullut yhä enemmänkin koriste, joka pitää yllä patriarkaalisia arvoja. Elokuvien nainen on harvemmin työelämässä ja silloinkin perinteisissä naisten töissä kuten sihteerinä tai opettajana. Köyhien naisten työntekoa puolestaan romantisoidaan, tai nainen nähdään köyhyyden uhrina. Monesti palkittu Bollywood-näyttelijä Vidya Balan on todennut, että valtaosa elokuvista vahvistaa stereotyyppistä kuvaa sukupuolesta. Uuden ajan elokuvissa sukupuolirooleilla kuitenkin myös leikitellään. Vidya Balan on saanut tunnustusta rikkomalla naiseuden stereotypioita, muun muassa näyttelemällä etsiväksi haluavaa naista, laitapuolenkulkijaa ja lukuisia muita roolihahmoja elokuvassa Bobby Jasoos (2014). Hän yllätti faninsakin roolihahmonsa parralla ja viiksillä – ja kertoi vieläpä ihastuneensa niihin. Katsojat protestoivat – nainen sai eron Latinalaisessa Amerikassa suhtaudutaan intohimoisesti telenoveloihin, jotka ovat paikallisia saippuaoopperoita. Telenovelassa on usein pääosassa kaksi rakastavaista, joiden suhdetta vaikeuttavat perhesuhteet ja yhteiskunnalliset ongelmat. Petokset, mustasukkaisuus, rakkaus ja kahden perheen välinen juonittelu koukuttavat katsojat. Osa telenoveloista keskittyy enemmän yhteiskunnallisiin asioihin, mutta niissäkin asioita käsitellään usein ihmissuhteiden kautta. Esimerkiksi köyhän naisen ja varakkaan miehen suhde vetoaa köyhempiin katsojiin. Katsojat suhtautuvat telenoveloihin tunteella. Vaikka tarinan tiedetään olevan keksitty, roolihenkilöihin kiinnytään ja heitä pidetään kuin oikeina henkilöinä. Hen
10 MAAILMANKUVA KULTTUURI IDENTITEETTEJÄ JA YHTEISKUNTAA MUOKKAAMASSA kilöistä tulee osa katsojan elämää. Esimerkiksi Venezuelassa naiset protestoivat kaduilla, kun mies huijasi vaimoaan suosikkisarjassa. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa vaimon piti antaa anteeksi miehelleen, mutta katsojien painostuksen takia ohjelman nainen saikin eron miehestään. Telenovelan avulla voidaan käsitellä myös kulttuurin tabuja, kuten lapsen vammaisuutta, homoseksuaalisuutta ja avioliittoa edeltäviä suhteita. Ohjelmaa ei katsota passiivisesti, vaan jokainen katsoja tulkitsee sen omien arvojensa ja elämänsä kautta. Saippuasarja parantaa maailmaa Telenoveloissa on usein pidetty yllä varsin perinteistä kuvaa miehistä ja naisista. Nykypäivän sarjoissa naishahmojen elämä pyörii ulkonäön ja kuluttamisen ympärillä. Toisaalta esimerkiksi Meksikossa telenovelat ovat myös pyrkineet edistämään kehitystä. Suosituissa sarjoissa on käsitelty muun muassa naisen asemaa, lukutaitoa ja perhesuunnittelua. Vaikka valtion puolelta ei ole aina tuotu esiin naisten oikeuksia, televisio on tehnyt oman osuutensa asian eteen. Brasiliassa on huomattu, että suositut telenovelat ovat vaikuttaneet sekä köyhien että parempituloisten naisten elämään. Modernin telenovelan nainen kulkee omia teitään, hänellä on yksi tai kaksi lasta ja jännittävä työ. Pienen perheen elämä on näin tehty houkuttelevaksi. Huippusuosittujen ohjelmien uskotaan osaltaan vaikuttaneen siihen, että sekä köyhempien että varakkaampien perheiden lapsiluku on pienentynyt Brasiliassa. Telenovelat ovat osa ihmisten arkea vuosien ajan, ja tv-ohjelmat löytävät kaikkiin koteihin. Koska sadat miljoonat ihmiset katsovat päivittäin telenoveloita, niiden välittämällä kuvalla maailmasta on merkitystä. Saippuasarjalla voi olla ihmisen arjessa suurempi merkitys kuin uutisilla. Elokuvat ja tv-ohjelmat tuovat mahdollisuuden pakoon omasta arjesta, mutta samalla ne muuttavat sitä. Saippuasarjalla voi olla ihmisen arjessa suurempi merkitys kuin uutisilla.
MAAILMANKUVA 11 Jane Labous Kuvat: Plan / Petterik Wiggers Sambian seksuaaliriittien tekijät johtavat nuorten naisten vallankumousta Vanhat aikuistumisriitit siirtyvät nykypäivään, kun rituaaleja nuorille tytöille suorittavat initiaattorit korvaavat seksiopit muun muassa terveyskasvatuksella.
12 MAAILMANKUVA KULTTUURI IDENTITEETTEJÄ JA YHTEISKUNTAA MUOKKAAMASSA Aikuistumisriiteillä on Sambiassa tuhansien vuosien perinne, mutta nyt ne ovat radikaalisti modernisoitumassa. Aikuisriiteistä perinteisesti vastanneet ja niitä toteuttavat niin kutsutut initiaattorit keskittyvät riiteissä nyt muun muassa kokkausja käytöstaitoihin seksuaalioppien sijaan. Tyypillinen seremonia Sambian itäosan alueilla on nimeltään chinamwali. Seremoniassa naisinitiaattori eli alangizi on perinteen mukaisesti opettanut seksitaitoja nuorille, jopa 12-vuotiaille tytöille. Kolmen kuukauden mittainen rituaali on perinne, josta Sambiassa puhutaan hyvin vähän, ja kaikki rituaalin käyneet tytöt vannovat, etteivät kerro kokemuksistaan muille. Mutta nyt alangizit ovat alkaneet uskoa, että tyttöjen on parempi saada seksuaalikasvatusta vasta, kun he ovat vanhempia ja valmiita avioliittoon. Käytännössä perinne siis säilyy, mutta sen läpikäyvät nuoret tytöt ovat turvassa esimerkiksi hyväksikäytöltä. Hienovaraisia muutoksia Plan työskentelee alangizien kanssa tehdäkseen pieniä mutta tärkeitä muutoksia muinaiseen seremoniaan. – Initiaatioseremonioissa tytöille opetetaan, mitä miehelle tehdään makuuhuoneessa. Tämä kaikki opetetaan tytölle, kun hän tulee puberteetti-ikään, eli noin 11–12-vuotiaana, Planin fasilitaattori Anna kertoo. Aikaisemmin perinteeseen kuului, että kun tyttö oli käynyt läpi kolmen kuukauden harjoitusjakson, hänet lähetettiin ”testattavaksi” jollekin vanhemmalle miehelle tytön yhteisössä. – Initiaation jälkeen tytöille annetaan mies, ja katsotaan, osaako tyttö käsitellä miestä. Mies kokeilee, onko tyttö opetettu oikein. Jos miehen mielestä ei ole, tyttö lähetetään takaisin, Anna sanoo. – Tapasin taannoin testaajan, joka kertoi testanneensa 12 tyttöä ja lähettäneensä heistä takaisin vain yhden, joka ei osannut mitään. Sambiassa joka seitsemäs ihminen on hiv-positiivinen, ja sairauden leviämisen seurauksena sambialaisten elinajanodote on pudonnut 49 vuoteen. Monet testaajista eivät käytä kondomia. Plan työskentelee alangizien ja heimopäällikköjen kanssa, jotta seksiosio poistettaisiin initiaatioriiteistä kokonaan. – Jotkut tytöt tulevat raskaiksi testijakson jälkeen. Tämän me yritämme saada loppumaan. Tiedonjakamisen ja valistuksen ansiosta ilmiö on kuitenkin onneksi vähenemässä. Viestimme menee perille, Anna sanoo. Esimerkiksi Chadizan alue Sambiassa on yksi vähiten kehittyneimmistä. Lukutaidottomuus on Chadizassa todella yleistä, etenkin naisten keskuudessa. Merkittävä seuraus initiaatioseremonioista on se, että harva tyttö jatkaa koulussa yläasteelle asti. Seremonian jälkeen tytöt tulevat raskaiksi – joko testijakson aikana tai myöhemmin, sillä tytöt haluavat kokeilla oppimiansa uusia taitoja käytännössä. Sitten he keskeyttävät koulunkäynnin. Asenteet muuttuivat täysin Phyliss, 44, on yksi chinamwali-seremonioiden initiaattoreista. Hän työskentelee nyt Planin kanssa. Phylissin mielestä perinteet ovat tärkeitä, mutta seremoniaa on silti muutettava, koska opittuaan seksitaitoja tytöt haluavat harrastaa seksiä nuorena – ja tämän seurauksena myös tulevat raskaiksi tai päätyvät avioon hyvin nuorina. – Initiaatioseremoniamme on hyvä, koska se on perinne meidän esi-isiltämme, mutta siinä on heikkouksia. Kun tytöille opitaan seksitaitoja, he haluavat kokeilla niitä heti käytännössä, Phyliss toteaa. – Nuoret tytöt eivät useimmiten pelkää miehiä, eivät edes vanhoja miehiä, sillä he uskovat tietävänsä miten käsitellä heitä. Seremonioiden jälkeen tytöt keskeyttävät koulunkäynnin sen takia, mitä he ovat oppineet, ja he keskittyvät vain seksiin ja avioliittoon. Ja pojat jahtaavat initiaatioriitin käyneitä tyttöjä, sillä he tietävät näiden olevan riitin jälkeen kiinnostuneita seksistä. Phyliss ja hänen initiaattorikollegansa ovat muutKäytännössä perinne säilyy, mutta nyt nuoret tytöt ovat turvassa hyväksikäytöltä.
MAAILMANKUVA 13 taneet seremoniaa niin, että nyt se keskittyy vain terveyskasvatukseen ja sellaisiin kysymyksiin kuten miten toimia kuukautisten kanssa, miten pitää koti siistinä ja miten kunnioittaa vanhempia. Kaikkia seksuaalinen sisältö on otettu seremoniasta pois. Initiaattori Rebecca, 48, on toteuttanut aikuistumisriittejä tytöille vuosien ajan Chilengan yhteisössä. Hän kertoo, että Planin saapuminen yhteisöön muutti initiaattoreiden asenteet täysin. – Ennen sitä opetimme 12–15-vuotiaille kaiken seksistä: miten olla miehen kanssa sängyssä, kuinka siistiä hänen karvansa, kuinka puhdistaa hänet seksin jälkeen, kuinka tanssia miehelle seksin aikana ja kuinka palvella miestä. – Kun Plan tuli ja kertoi meille asiasta, lopetimme tekemästä näin. Nyt opetamme hygieniaa, kunnioittamista, kuukautisiin liittyviä asioita sekä keittotaitoja. Mutta emme enää kerro, miten tanssia sängyssä. Yritän nyt kertoa muille, kuinka hyvä asia on saada tytöt kouluun. Sen jälkeen kun muutimme seremoniaa, niin moni tyttö ei ole tullut enää raskaaksi ja useampi tyttö jatkaa koulussa yläasteelle. Tieto perille sketseillä Planin ja paikallisten kumppanuusjärjestöjen nuorisoprojekti Umoyo Wama Youth Project työskentelee Chadizan alueella Sambian itäosassa initiaattorien, yhteisöjen vanhimpien sekä koululaisten kanssa. Yli kolmen vuoden aikana työn odotetaan hyödyttävän suoraan jopa 10 000 tyttöä. Projektiin kuuluu muun muassa tietoisuutta lisäävä draamaryhmä, jossa näyttelijät käsittelevät hiviin, ehkäisyyn ja koulutuksen tärkeyteen liittyviä kysymyksiä. Projektikoordinaattori Queen Bow kertoo esitysten keskittyvän nimenomaan terveyskysymyksiin. – Näytelmillä on erilaisia teemoja, jotka liittyvä seksuaalija lisääntymisterveyteen. Näihin lukeutuu hiv/ aids, varhaisavioliitot, sukupuolitaudit, ei-toivotut raskaudet ja esiaviollinen seksi. Näyttelijät tekevät aiheista informatiivisia sketsejä, joita kouluttajat tulkitsevat sitten yhteisölle, hän sanoo. Queen Bow’n mukaan nuorten seksuaalija lisääntymisterveydessä on alueella ongelma, samoin kuin varhaisavioliittojen yleisyydessä. – Yritämme tarttua näihin asioihin, jotta nuoret tytöt Nuorisoprojekti tekee työtä Sambiassa initiaattorien, yhteisöjen vanhempien sekä koululaisten kanssa. Projektiin kuuluu draamaryhmä, joka käsittelee terveyskysymyksiä pienoisnäytelmien avulla.
14 MAAILMANKUVA KULTTUURI IDENTITEETTEJÄ JA YHTEISKUNTAA MUOKKAAMASSA ja heidän vanhempansa voivat nähdä vaaran. Myös Annan mielestä initiaattorien kanssa on paljon käsiteltävää. Lastensuojelun kannalta on tärkeää tehdä suunnitelmallisia muutoksia. – Olemme kouluttaneet monia initaattoreita ja pyrkineet poistamaan kaiken, mikä on haitallista tytöille. Seksiin liittyviä asioita voi opettaa oikeassa iässä, kun tytöt ovat valmiita avioliittoon, Anna sanoo. Koulutusta tytöille Planin projekti auttaa Rebeccan ja Phylissin kaltaisia naisia muuttamaan chinamwali-seremoniaa niin, ettei mikään, mitä alangizi opettaa, vahingoita nuoria tyttöjä. – Aiemmin ihmiset eivät puhuneet avoimesti tästä asiasta. Tyttöjen uskottiin kuuluvan kotiin, ja heidän tulevaisuudenkuvansa sisälsi lähinnä varhaisen avioliiton ja teiniraskauden. Nyt tytöille annetaan samat mahdollisuudet kuin pojille ja kouluun menevien tyttöjen määrä kasvaa, Anna toteaa. Alangizit puhuvat nyt intohimoisesti sen puolesta, että varsinainen initiaatioriitti tehdään tytöille vasta siinä vaiheessa, kun he ovat menossa aikuisina naimisiin. Sen lisäksi, että chinamwaliseremoniat keskittyvät enää vain terveyskasvatukseen ja muihin vastaaviin asioihin, ne myös kestävät kaksi viikkoa ja ovat siksi järjestettävissä koulujen loma-aikoina, jotta tyttöjen ei tarvitse olla pois koulusta. Planin kouluttamat alangizit ovat jopa valmiita olemaan yhteydessä poliisiin, jos tyttö viedään koulusta initiaatioriitin takia. – Yritämme lisätä vanhempien tietoisuutta. He tietävät, että mikäli tyttö pakotetaan initiaatioriittiin, heistä tehdään ilmoitus ja jopa virkavalta voi puuttua asiaan tytön saamiseksi takaisin kouluun, Phyliss kertoo. – Haluamme, että tytöt käyvät koulun loppuun ja menevät seremoniaan vasta aikuisena. Tämä on paras tapa tuoda perinteemme nykypäivään. Alangizit ovat jopa valmiita olemaan yhteydessä poliisiin, jos tyttö viedään koulusta initiaatioriitin takia. Tyttöjen aikuistumisriittien suorittajat, alangizit, toimivat nyt itse yhteisöjensä valistajina ja kertovat muille, kuinka seksiin liittyviä asioita kannattaa opettaa vasta sitten, kun tyttö on tarpeeksi vanha ja valmis avioliittoon.
MAAILMANKUVA 15 Heidi Kleemola Kuvat: Teresa Sadik-Ogli ja Elina Brotherus/Interkult Kassandra Naiset laulavat toisilleen Monikulttuurisessa Kassandrakuorossa naiset laulavat lauluja toistensa kotimaista. Laulaminen yhdistää ihmiset eri kulttuureista.
16 MAAILMANKUVA KULTTUURI IDENTITEETTEJÄ JA YHTEISKUNTAA MUOKKAAMASSA Kun Simona Vitalini laulaa kansanlaulua Mamma mia dammi cento lire, hän muistaa lapsuutensa Italiassa. Haikea kappale kertoo italialaisten maahanmuutosta Amerikkaan 1800-luvulla. Laulu on Simonalle läheinen, koska hänen isoäitinsä muutti Argentiinaan maailmansotien jälkeen menetettyään puolisonsa ja poikansa Venäjällä. Siirtolaisuus koskettaa Simonaa muutenkin, sillä hän muutti Suomeen vuonna 2008. Hän etsi ryhmää, johon tuntisi kuuluvansa, ja löysi toisen kuoron kautta Kassandrakuoron. Kassandrakuoro on monikulttuurinen naisten kuoro, jonka jäsenet lahjoittavat kuoron ohjelmistoon lauluja eri puolilta maailmaa. – Innostuin ajatuksesta, että voisin laulaa lauluja eri maista. Tuntui myös mukavalta, että kuorossa on muita maahanmuuttajia. On silti tärkeää, että mukana on myös suomalaisia. Kaikenlainen taide on minulle tärkeää itseilmaisua ja musiikki on sen yksi muoto. Nyt maanantai on hyvä päivä, koska silloin on kuoron kokoontuminen, Vitalini sanoo. Italialaisessa kulttuurissa laulamisella on suuri merkitys. Myös Vitalinille tärkeä kansanlaulu siirtolaisuudesta on ollut kuoron ohjelmistossa. – Tuntuu, että tuo laulu kuuluu minulle. Oli jännittävää nähdä, kun muut lauloivat kuorossa sitä. Musiikki ei vaadi samaa kieltä Taiteen avulla voidaan kommunikoida ilman yhteistä kieltä. – Taide ja kulttuuri ovat välineitä tuoda ihmisiä yhteen taustasta riippumatta. Yhdessä tanssiminen, laulaminen tai soittaminen ovat väyliä toisten hyväksymiseen ja tasa-arvoiseen kohtaamiseen, sanoo Interkult Kassandran talousja hallintojohtaja Venla Martikainen. Jo 15 vuotta toiminut kulttuuriyhdistämö Interkult Kassandra käyttää erilaisia taiteen muotoja kulttuurien kohtaamiseen. Musiikki ja monikulttuurinen kuoro ovat yksi osa tätä. Koska nykypäivän Suomessa yhä useammalla nuorella on maahanmuuttajatausta, kulttuuriyhdistämö keskittyy erityisesti lapsiin ja nuoriin. Kulttuuriyhdistämö järjestää esimerkiksi monikulttuurisia taidetyöpajoja kouluissa, päiväkodeissa, leikkipuistoissa, nuorisotaloissa ja vanhusten palvelukeskuksissa. Kassandrakuoron laulut painottuvat tällä hetkellä Eurooppaan, koska suurin osa kuorolaisista on kotoisin Euroopan maista, muun muassa Saksasta, Itävallasta, Virosta, Turkista ja Italiasta. Kuoron kokoontumisissa on laulun lisäksi improvisaatiota ja ryhmäleikkejä. Kuorolaiset laulavat esimerkiksi vuoron perään kaikkien nimiä. Kuoronjohtaja, kansanmusiikkia opiskellut Veera Voima, sovittaa kappaleet yhdessä laulettaviksi. – Kuoron johtaminen on ollut minulle opettavaista. On terveellistä tutustua muualta tulleisiin. Samalla huomaa, että muualla elää samanlaisia ihmisiä kuin minäkin, Voima sanoo. Suomalainen voi samaistua esimerkiksi italialaiseen lauluun, jossa kertoja pyytää äidiltä sataa liiraa päästäkseen Amerikkaan, jossa kaikki on paremmin. Samana ajankohtana myös paljon suomalaisia lähti Amerikkaan. Tänä keväänä kuorolaiset ovat laulaneet esimerkiksi saksalaista balladia, itävaltalaista jodlausta, itkuvirttä ja kalevalaista kansanlaulua. Suomessa kansanlauluilla on parituhatvuotinen perinne. Kuorossa kappaleita lauletaan alkuperäisillä kielillä. Silloin helpottaa se, että joku laulaa sooloa ja muut toistavat. Joskus on yhdistetty monia kieliä samaan lauluun. – Suurin osa kuoron kappaleista on laulettu duurissa. Suomeen tuli sotien aikana paljon mollivoittoista musiikkia Venäjältä. Surullisenkin laulun laulaminen voi auttaa. Siitä saa väylän sanoittaa omia tunteitaan, Voima sanoo. Laulu menee suoraan tunteisiin Kuorolaiset ovat laulaneet paljon rakkaudesta ja kotiikävästä. Yleismaailmallisista teemoista on lauluja kaikissa kulttuureissa. Ne koskettavat kaikkia eivätkä loukYhdessä tanssiminen, laulaminen tai soittaminen ovat väyliä toisten tasa-arvoiseen kohtaamiseen.
MAAILMANKUVA 17 kaa ketään, kuten uskonnolliset ja poliittiset kappaleet voisivat tehdä. Esimerkiksi Saksassa kansanlauluja valjastettiin Hitlerin aatteen käyttöön, eikä näitä lauluja ole jälkeenpäin juurikaan laulettu. – Musiikilla on oma osansa aivoissa, ja se menee suoraan tunteisiin. Musiikissa on jotain maagista, se toimii salaperäisenä väylänä. Se on jo ammoisista ajoista yhdistänyt ihmisiä, Voima sanoo. Vanhainkodeissa esiintyminen on ollut erityisen liikuttavaa kuorolaisille. Kuoron naiset ottavat vanhukset mukaan lauluihinsa. Etelästä kotoisin oleville on usein luontevaa koskettaa ihmisiä. – Vanhusta otetaan kädestä kiinni ja heijataan. Vanhukset muistavat sen lapsuudestaan. Dementiaosastolla esiintyminen liikuttaa myös laulajia. Joku vanhus voi itkeä, kun häneen kosketaan. Ihmisiä kosketetaan nykyään niin vähän, Voima sanoo. Sävelillä pääsee lähelle Kuorolainen Simona Vitalini on huomannut, että suomalaiset pitävät haikeista lauluista. – Italiassa on enemmän iloa. Luulen, että suomalaiset käsittelevät traumoja ja surua eri tavalla, laulujen kautta. Esimerkiksi Eino Leinon runoista tehdyt kappaleet ovat haikeita, mutta se on tärkeä tapa käsitellä surua, Vitalini pohtii. Vaikka sanat ovat erilaiset, lauluissa on myös yhteisiä asioita. Vitalinin mielestä yhdessä laulaminen madaltaa kulttuurien välisiä kuiluja. Kieli vaikuttaa siihen, miltä laulu kuulostaa, mutta yhteinen kieli ei ole välttämätön laulaessa. Vaikkei ymmärtäisi sanoja, aistii tunnelman. – Toinen ihminen voi olla tuntematon, mutta laulamalla pääsee lähelle häntä. Laulamalla ylittää rajoja, kokee tunteita ja tuntee yhteenkuuluvuutta. On hyvä huomata, kuinka paljon meissä on tiettyjä samoja asioita, vaikka tulemme eri maista, Vitalini sanoo. – Naisten voima on kaunista. Puhutaan paljon, että naiset vain kilpailevat keskenään. Kuitenkin naisilla on suuri voima kertoa tarinoita toisilleen.
18 MAAILMANKUVA KULTTUURI IDENTITEETTEJÄ JA YHTEISKUNTAA MUOKKAAMASSA Kairolaisessa kadunkulmassa virka-asuinen narri ohjailee käsissään marionettinukkeja. Lähemmin katsottuna marionettinuket ovat Egyptin entinen presidentti Mohammed Mursi ja presidenttiehdokas Ahmed Shafiq. Ympärillä tanssii luurankoja. Siinä on egyptiläisen katutaiteilijan Alaa Awadin näkemys maan tilanteesta. Egyptin poliittinen kuohunta arabikeväänä 2011 on saanut aikaan näyttävää katutaidetta, joka on herättänyt huomiota ympäri maailman. Katutaiteilijat ovat ottaneet kantaa väkivaltaisuuksiin, naisen asemaan ja korruptioon. Julkisesta seinästä on tullut sosiaalinen tila, jossa tavallinen ihminen voi kertoa mielipiteensä. Kuvallisella viestinnällä on tärkeä rooli yhteiskunnissa, joissa kaikki eivät osaa lukea ja joissa sananvapautta rajoitetaan. Kuvat ottavat kantaa ja välittävät tietoa, kuten seinämaalaukset ovat kautta ihmisen historian tehneet. Graffitin voi pyyhkiä, historiaa ei Monissa itsevaltaisissa maissa katutaide koetaan uhkana hallinnolle. Virkavalta pyrkii usein tukahduttamaan kanHeidi Kleemola Kuvissa on ääneni Kun sananvapautta on rajoitettu, seinät puhuvat. Katutaide kertoo, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.
MAAILMANKUVA 19 salaisten itsenäisen ajattelun ja kriittisyyden. Egyptissä presidentti Hosni Mubarakin aikana julkinen tila oli tarkoin valvottu ja taiteen täytyi pysyä tiukasti seinien sisällä gallerioissa. Taidetta kontrolloitiin ja elokuvakäsikirjoituksia tarkastettiin etukäteen. Mubarakin hallinnon kaaduttua katutaide levisi Kairon kaduille. Vastaavasti Libyassa oli johtaja Muammar Gaddafin aikana kiellettyä maalata seinille. Hallinnon kukistumisen jälkeen seinät täyttyivät poliittisilla sloganeilla ja kuvilla. Egyptin hallitus katkaisi maassa internetyhteyden tammikuussa 2011 hillitäkseen kansalaisten protesteja. Tämän jälkeen poliittista taidetta alkoi ilmestyä Mohamed Mahmoud -kadun seinille lähelle Tahrir-aukiota ja vallankumouksen keskuspaikkoja. Egyptin viranomaiset ovat peittäneet graffiteja, mutta niitä on ilmestynyt seinille uudelleen. Kuvien peittäminen on kannustanut monia taiteilijoita luomaan entistä rohkeampaa taidetta. Muun muassa tunnetut egyptiläiset katutaiteilijat Nazeer ja Zeft ovat perustaneet kampanjan nimeltä #ColoringThruCorruption, jolla he ovat halunneet herättää tietoisuutta korruptiosta maalaamalla julkisia tiloja kirkkailla väreillä. Maalauksillaan he kysyvät: miksi joku voi asua palatsissa, kun vieressä toinen ihminen asuu hökkelissä? Graffitintekijät ovat sanoneet maalaavansa seiniä niin kauan kuin eivät saa puhua vapaasti. "Voit pyyhkiä graffitin, mutta et voi pyyhkiä pois historiaa", julistavat sanat egyptiläisellä kadulla. Kuvallisella viestinnällä on tärkeä rooli yhteiskunnissa, joissa kaikki eivät osaa lukea. Taiteilijat maalasivat talot kirkkailla väreillä Vila Cruzeiron favelassa Riossa. HA AS&HAHN
20 MAAILMANKUVA KULTTUURI IDENTITEETTEJÄ JA YHTEISKUNTAA MUOKKAAMASSA Yhteiskunnasta kertonee jotain se, että sana vapaus toistuu useimmin egyptiläisessä katutaiteessa. Katutaiteilijat painottavat kansalaisten voimaa: ihmisillä on lopulta suurempi valta kuin valtaapitävillä. Unelmat ovat totta seinillä Etelä-Amerikassa seinät räiskyvät, ja katukuvassa näkyy runsaasti värikkäitä mielenilmauksia. Henkilökohtaisten ja iloisten asioiden lisäksi kaduilla kommentoidaan maailman tilannetta. Seinillä myös valistetaan ihmisiä esimerkiksi perheväkivaltaa vastaan. – Esimerkiksi Kolumbiassa ja Chilessä on enemmän poliittista, kantaaottavaa katutaidetta kuin Suomessa. Näissä maissa näkyy kaduilla myös muiden kuin varsinaisten graffitimaalareiden töitä, sanoo Tarja Kankkunen, joka on tutkinut katutaidetta Etelä-Amerikassa. Chilen ja Kolumbian katutaide on runsasta, taidokasta, värikästä ja monipuolista sekä tyyliltään että sisällöltään. Luvan maalauksen tekemiseen voi antaa talon omistaja, eikä laki säätele maalausten tekoa tiukasti kuten Suomessa. – Chilen ja Kolumbian katutaiteessa kritisoidaan poliittista tilannetta, tuodaan esiin alkuperäiskansojen oloja ja ajetaan heidän oikeuksiaan, vastustetaan sotaa ja ydinvoimaa ja vaaditaan ilmaista ja laadukasta koulutusta kaikille, Kankkunen kertoo. Katutaide voi luoda toivoa ja muuttaa ympäristöä kauniimmaksi. Hollantilaistaiteilijat Dre Urhahn ja Jeroen Koolhaas aloittivat Brasiliassa Rion Vila Cruzeiron favelassa projektin, jossa maalattiin slummin taloja kirkkailla väreillä. Paikalliset asukkaat, joista osa oli työskennellyt aiemmin huumekauppiaina, työllistyivät maalareiksi. Ensimmäisessä maalauksessa on poika, joka lennättää leijaa slummialueen yllä. Maalaus syntyi yhteistyössä favelan nuorten kanssa symboloimaan alueen lapsia ja muistuttamaan heidän elämästään. Muiden kaupunkilaisten karttamasta slummialueesta tuli valtava taideIhmisillä on lopulta suurempi valta kuin valtaapitävillä. Egyptiläinen katutaide ottaa kantaa maan verisiin valtakamppailuihin.
MAAILMANKUVA 21 teos, ja ensimmäistä kertaa alue sai myönteistä huomiota myös mediassa. Katutaiteilijat Mohamed Ismail ja Mustafa Ali aloittivat samankaltaisen hankkeen maalaamalla kairolaisen Ard el Lewan slummialueen seinille yhteisön lasten kasvoja. Jokaiseen kuvaan liitettiin mukaan lapsen unelma. Nyt ne ovat kaikkien nähtävillä joka päivä. Näin taide voi rohkaista ja antaa toivoa myös heille, jotka yhteiskunta on unohtanut. Taide yhteiskunnan peilinä Lukutaidottomuus rajoittaa vielä monen ihmisen elämää kehitysmaissa, eikä internet ole kaikkien ulottuvilla. Katutaiteilijat saavat kuitenkin viestinsä mahdollisimman monen ulottuville. Kuuluisa egyptiläinen katutaiteilija Ammar Abo Bakr onkin sanonut, ettei tee seinille niinkään taidetta vaan uutisia. Seinät ovat hänelle vaihtoehtoinen media. Arabikeväänä 2011 myös naiset rohkaistuivat tuomaan mielipiteensä kaduille. Esimerkiksi Egyptissä naisilla on ollut suuri riski joutua seksuaalisen häirinnän kohteiksi julkisilla paikoilla. Nyt myös naisia on ollut mukana maalaamassa graffiteja. Naisiin kohdistuvan väkivallan symboliksi nousi vallankumouksen aikana egyptiläinen nuori nainen siSeinätaide muuttaa slummia taideteokseksi Riossa. nisissä rintaliiveissä. Sotilaat pahoinpitelivät häntä ja riisuivat hänen mustan huntunsa Tahrir-aukion mielenosoituksissa. Siniset rintaliivit loistivat kirkkaina uutiskuvissa, ja moni nainen pystyi samaistumaan väkivallan uhriin. Tapahtuman jälkeen siniset rintaliivit ovat seikkailleet monissa katumaalauksissa varustettuna viestillä: ”Kehoni on vapaa.” Egyptiläis-libanonilainen taiteilija ja taidehistorioitsija Bahia Shehab on saanut paljon huomiota maalauksellaan Tuhat kertaa ei. Taiteilija löysi vallankumouksen aikaan tuhat asiaa, joille tahtoi sanoa ei. Niinpä kairolaisella kadunseinällä lukee koristeellisilla arabian kielen kirjaimilla muun muassa ei väkivallalle, ei kirjojen polttamiselle, ei armeijan vallalle, ei diktaattoreille ja ei uudelle faaraolle. Viimeiseksi Bahia Shehab maalasi chileläisrunoilija Pablo Nerudan sanat: ”Voit leikata kukat, mutta et voi estää kevättä tulemasta.” Yhteiskunnalliset epäkohdat synnyttävät lisää katutaidetta. Taiteen voikin nähdä eräänlaisena yhteiskunnan mittarina: mitä maassamme tapahtuu, ja ketkä eivät pääse ääneen? Kaikilla ei ole vapautta puhua, mutta on vapaus katsoa. Silloin taide voi muuttaa maailmaa. Se on vastaus siihen, mitä on tapahtunut. Lähteet: Suzee in the City, Favela Painting Foundation HA AS&HAHN
22 MAAILMANKUVA KULTTUURI IDENTITEETTEJÄ JA YHTEISKUNTAA MUOKKAAMASSA Iida Riekko Kuvat: valokuvaustyöpajan osallistujat Entiset lapsiorjat löysivät valokuvauksen riemun Kaksitoista vapautettua kamalari-orjaa osallistui Meeri Koutaniemen valokuvauskurssille. Uusien taitojen lisäksi he saivat itseluottamusta ja keinoja kertoa kokemuksistaan ja haaveistaan. Salamavalot räpsyvät, ja ilmaan sinkoaa naurunpurskahduksia ja innostuneita kysymyksiä. Kaksitoista nuorta naista kuvaa toisiaan ja etsii mahdollisimman kaunista valoa hämärästä, kuumasta huoneesta. Valokuvaaja Meeri Koutaniemi, 26, kiertelee neuvomassa ja kannustamassa tyttöjä – ja päätyy vähän väliä itsekin kuvattavaksi. Tikapurin kaupungissa Lounais-Nepalissa on käynnissä valokuvaustyöpaja, jonka Koutaniemi, Plan Nepal ja Plan Suomi järjestävät vapautetuille kamalari-orjille. Kaikki kaksitoista kurssilaista menettivät vuosia lapsuudestaan ja nuoruudestaan orjatyössä. Anita, Anita, Durga, Kabita, Kedarni, Laxmi, Nirmala, Rejika, Subas Rani, Samita, Sunita ja Swastika – kaikkien sukunimi Chaudhary – kuuluvat Nepalin alkuperäiskansaan tharuihin. Köyhät tharu-perheet olivat sukupolvien ajan sidottuja velkaorjuuteen, jonka osana perheiden tyttäret joutuivat työskentelemään rikkaissa perheissä kotitaloustöissä. – Koko perheeni oli velkaorjia, joten pidin luonnollisena, että minutkin lähetettiin 8-vuotiaana hoitamaan isäntäperheen lapsia, muistelee 20-vuotias Sunita. Kun velkaorjuus julistettiin vuosituhannen vaihteessa laittomaksi, tyttöjen orjuus jäi elämään. Tuhannet varattomat tharu-perheet etsivät helpotusta köyhyyteensä ja velkoihinsa myymällä tyttärensä palkattomiksi kotiapulaisiksi, kamalareiksi. Tavallinen maksu kamalarin vuoden työstä on 20–30 euroa. Tyttö itse ei saa mitään. Tavallisesti kamalarin orjatyö alkaa jo pikkutyttönä, sillä suurin kysyntä on 8–12-vuotiaille kotiapulaisille. Orjatyö tarkoittaa usein koulutien katkeamista, henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja syvää yksinäisyyttä. Moni kamalari joutuu myös seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Taitoja vapaaseen elämään Nyt pakkotyö on kurssin nuorille naisille menneisyyttä. Toiset vapautti Plan, toisten perhe päätti hakea tyttärensä kotiin. Muutama tytöistä karkasi orjatyöstä. – Kun vapauduin orjuudesta ja näin pitkästä aikaa perheeni ja ystäväni, olin uskomattoman onnellinen, kertoo Kedarni, 18. Katseet ovat nyt tulevassa. Useimmat kurssilaisista Katseet ovat tulevassa. Useimmat haluavat opettajaksi tai sairaanhoitajaksi.
MAAILMANKUVA 23 Durga, 21, puun latvassa. Kuvaajat: Swastika ja Sunita
Kedarnin, 18, ja Laxmin, 17, lepohetki. Kuvaaja: Kabita 24 MAAILMANKUVA KULTTUURI IDENTITEETTEJÄ JA YHTEISKUNTAA MUOKKAAMASSA haluavat opettajaksi tai sairaanhoitajaksi. Sunita aikoo avata oman kauneussalongin, Subas Rani tähtää laulajaksi ja Nirmalalla on jo oma radio-ohjelma, jossa hän kertoo kamalarien kokemuksista. Jokainen kurssilainen tahtoo myös oppia valokuvaamaan mahdollisimman hyvin. – Haluaisin oppia ottamaan kuvia perheestäni ja kyläni ihmisistä. Jos voisin tehdä muut iloiseksi kuvillani, se jäisi ikuisesti muistoihini, Laxmi, 17, sanoo. Tänään teemana ovat muotokuvat, ja tytöt toivovat itsestään kauniita, nauravaisia kuvia. Myös kokemukset orjuudesta heijastuvat toiveisiin. – Koska minulla on ollut surullinen elämä, haluan ottaa surullisia valokuvia. Itsestäni haluaisin kuvan yksinäisessä paikassa. Haluaisin myös kuvata kamalarin elämää: isäntää lyömässä kamalaria, kamalaria raskaissa askareissaan ja kamalaria itkemässä, kertoo Nirmala, 18. Plan alkoi työskennellä kamalarien vapauttamiseksi ja tukemiseksi vuonna 2006, jolloin Nepalin hallitus alkoi kitkeä käytäntöä. Tuolloin kamalareja arvioitiin olevan yli 12 000. Plan on vapauttanut noin 4 000 tyttöä pakkotyöstä ja viranomaiset ja muut järjestöt tuhansia lisää. Nykyisin kamalareja arvioidaan olevan enää joitain satoja. Vapautetut kamalari-tytöt tarvitsevat tukea vielä pitkään kuntoutuakseen ja saadakseen elämäntaitoja, ammatin ja toimeentulon. Plan tukee heitä muun muassa koulutuksella, sosiaalityöllä, kerhotoiminnalla, oikeusavulla, pienlainoilla ja koulutusstipendeillä. Valokuvaustyöpajankin tavoite on antaa tytöille monenlaisia kykyjä tulevaisuutta varten. – Tarkoituksena oli paitsi opettaa valokuvausta myös vahvistaa tyttöjen itseluottamusta ja kannustaa heitä löytämään ilmaisukanavia tunteilleen ja kokemuksilleen. Opin paljon tyttöjen rohkeudesta jakaa raskaita muistoja ja kyvystä nähdä optimistisesti tulevaisuuteen, Meeri Koutaniemi kertoo. Jaetut muistot orjuudesta Bussissa kaikuu Bollywood-elokuvista tuttu hindipop. Moottori ulvoo, mutta pyörät ovat juuttuneet syvälle mutaiseen kylänraittiin. Kurssilaiset ovat lähteneet kuvausretkelle tharu-kylään, mutta sadekauden pehmittämä tie on katkaissut
MAAILMANKUVA 25 Laxmin, 17, muotokuva. Kuvaajat: Kabita ja Kedarni
26 MAAILMANKUVA KULTTUURI IDENTITEETTEJÄ JA YHTEISKUNTAA MUOKKAAMASSA matkan. Onneksi tien varressa on kioski, jonka katoksen alle ryhmä pääsee suojaan porottavalta auringolta. Pian nuoret naiset ovat syventyneet keskusteluun, jossa muistelevat kokemuksiaan orjatyössä. – Raskainta oli talvella, koska vanhemmillani ei ollut rahaa ostaa minulle kenkiä eikä lämpimiä vaatteita. Työskentelin pelloilla paljain jaloin ja hytisin, muistaa Subas Rani, 20. – Pahinta oli, kun sairastuin, sillä en saanut hoitoa. Minun piti paiskia töitä niin kauan kuin pysyin tolpillani. Jos jouduin vuodelepoon, minut lähetettiin vanhemmilleni. Silloin olisin aina halunnut jäädä kotiini ikuisiksi ajoiksi. Minun piti kuitenkin palata isäntäperheeseeni heti, kun hieman toivuin, Rejika, 19, kertoo. Swastika, 23, sanoo iloitsevansa siitä, että entiset kamalarit saavat tukea toisistaan ja voivat puhua avoimesti kokemuksiaan. Jaetut murheet tuntuvat kevyemmiltä. Kun kyläläiset auttavat kampeamaan bussia mudasta, nuoret naiset kiipeävät puihin ja ottavat kuvia toisistaan vihreiden lehtien keskellä. Viikon mittaisen kurssin aikana ryhmä ehtii kuvata myös muissa lähikylissä, toisen Anitan kodissa, kyläkoulussa sekä Lawa Juni -asuntolassa, jonka Plan on rakentanut vapautetuille kamalareille. Kaikki vapautetut tytöt eivät pysty palaamaan kotiinsa muun muassa köyhyyden ja sosiaalisten ongelmien vuoksi. Plan tarjoaa heille kodin ja opiskelupaikan sisäoppilaitoksissa, joiden nimi tarkoittaa uutta elämää. Kaksi kurssilaisista, Durga ja Samita, ovat eläneet vuosia Lawa Juni -asuntolassa. Valokuvilla vääryyttä vastaan Muotokuvia, ryhmäkuvia, maisemakuvia, kokeellisia taidekuvia. Viikon kurssin jälkeen järjestelmäkameroiden muistikortit ovat täynnä sydämeenkäyviä otoksia. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että haluavat jatkaa valokuvausta. Kamerat jäävät Plan Nepalin ja entisiä kamalareja tukevien paikallisten järjestöjen haltuun, joten kurssilaiset ja muut vapautuneet kamalarit voivat lainata niitä ja kehittää taitojaan. – En ollut koskaan pitänyt kameraa kädessäni enkä tiennyt, että kuvan ottaminen vaatii niin monen asian hallintaa. Nyt ymmärrän, että elävän kuvan ottamiseksi voi hyödyntää valoa, asettelua, tarkennusta ja mielikuvitusta, kertoo Durga, 21. – Löysin oman, luovan tyylin ottaa valokuvia. Minulle on uusi asia, miten voin katsoa asioita eri tavalla kameran läpi, iloitsee Anita, 21. Kurssilaiset haaveilevat käyttävänsä uutta taitoa perheensä ja ystäviensä iloksi, mutta myös kamalarien hyväksi. – Aion mennä paikkoihin, joissa kamalareja yhä työskentelee, ottaa heistä kuvia ja julkaista isäntien nimet. Julkisuus painostaa isäntiä vapauttamaan kamalarit, Subas Rani suunnittelee. Kurssilaiset haaveilevat käyttävänsä uutta taitoa perheensä mutta myös kamalarien iloksi.
MAAILMANKUVA 27 Nirmala, 18, peilin edessä. Kuvaajat: Laxmi ja Rejika Äiti ja poika kodissaan tharu-kansan kylässä Kailalissa. Kuvaajat: Kabita ja Kedarni
Näkymä tharu-kylän raitilta. Kuvaajat: Durga ja Samita Katse kadulla. Kuvaajat: Kabita ja Kedarni 28 MAAILMANKUVA KULTTUURI IDENTITEETTEJÄ JA YHTEISKUNTAA MUOKKAAMASSA
MAAILMANKUVA 29 Tyttöjä vapautettujen kamalari-orjien asuntolassa, jonka nimi on Lawa Juni, Uusi elämä. Kuvaajat: Anita ja Anita
JAMES NO VA / NY TC AP
GLOBAALIT JA LOKAALIT KULTTUURITRENDIT
Roselyne Omondi Ogao Afrikan taiteilijat pyörittävät kehityksen pyöriä Afrikkalaisen taiteen merkitys ja arvostus kasvavat hurjaa vauhtia. Taiteilijat edistävät maanosan kehitystä ja määrittelevät uudelleen kehityksen merkitystä. GLOBAALIT JA LOKAALIT KULTTUURITRENDIT
Muu maailma on nähnyt Afrikan kulttuuritarjonnan pitkään kaventavan linssin läpi. Estradilla ovat olleet hiphop ja kansanmusiikki sekä häkellyttävän kauniit mustaihoiset mallit, kuten Alek Wek ja Iman. Viime vuosina kuvakulma on laajentunut. Afrikasta on noussut maailman tietoisuuteen korkeatasoista kirjallisuutta, jonka tekijöihin kuuluvat muun muassa nigerialainen Chimamanda Ngozi Adichie, nigerialais-ghanalainen Taiye Selasi, etiopialainen Dinaw Mengestu ja zimbabwelainen NoViolet Bulawayo. Myös maailmanmaineeseen nousseet afrikkalaisnäyttelijät ja elokuvat ovat avartaneet kuvakulmaa. Tärkeä rooli on muun muassa Nigerian Nollywood-elokuvilla ja eteläafrikkalaisella komedianäyttelijällä Trevor Noahilla. Kenian, ja kenties koko Afrikan, ykkösnimi on nyt Lupita Nyongo. Muusikot ovat säveltäneet kappaleita näyttelijästä, joka voitti parhaan naissivuosan Oscarin roolistaan elokuvassa 12 Years a Slave. Esimerkiksi Kenian kärkibändeihin kuuluva Sauti Sol listaa huhtikuussa ilmestyneellä levyllään Nerea maailman innostavimpia ja vaikuttavimpia ihmisiä ja mainitsee Lupita Nyongon heidän joukossaan, muun muassa Yhdysvaltain presidentin Barack Obaman ja Etelä-Afrikan edesmenneen presidentin Nelson Mandelan rinnalla. Taiteen tekijöiden arvostus kasvaa Afrikan maat eivät ole aina itsekään huomioineet tai arvostaneet taiteilijoitaan. Viime vuosiin asti taiteilijat ovat saaneet tuntea olevansa toisen luokan kansalaisia. – Monet ajattelevat edelleen, etten suhtaudu elämääni vakavasti, kun kerron, että laulan, kirjoitan ja näyttelen elääkseni. Minulta kysellään, miksen hanki kunnon työtä, kertoo ugandalainen runoilija ja muusikko Cleopatra Koheirwe. Kenian nuoriin huippuviulisteihin kuuluva Scott Kabungi haluaa opiskella myös lääkäriksi, koska hänen tuttavapiirinsä ei pidä muusikon ammattia arvossa. – Voit soitella viulua, mutta se ei johda mihinkään, hän summaa yleisen näkemyksen. Myös näyttelijätähti Lupita Nyongo on saanut osansa väheksynnästä. Kun hän pyrki näyttelijän uralle Nairobissa, moni vihjaili, että näytteleminen sopii epäonnistujille – niille, jotka eivät pysty luomaan uraa lääkärinä, lentäjänä, insinöörinä tai lakimiehenä. Nyongo jahkaili pitkään, haluaisiko hyljeksittyyn ammattiin, Afrikan taiteilijat ottavat nyt tilaa julkisessa keskustelussa enemmän kuin koskaan ennen.
mutta palo alalle voitti. Tämä mentaliteetti selittää, miksi valtaosa Afrikan monilahjakkaista nuorista on valinnut taiteen sijaan konservatiivisemman uran. Afrofuusio-musiikin moniosaaja Achieng Abura ei ymmärrä lainkaan, miksi esimerkiksi tiedemiesten ajatellaan hyödyttävän yhteiskuntaa enemmän kuin taiteilijoiden. – Musiikki vaatii loogisuutta siinä missä tietojenkäsittelykin. Se on oma tieteensä, hän julistaa. Monet Afrikan kuuluisimmista ja suosituimmista taiteilijoista ovat alkaneet nauttia yleistä arvostusta vasta sen jälkeen, kun heille on myönnetty arvostettuja kansainvälisiä palkintoja. Nyt ajatus, että taiteilija voi vaikuttaa yhteiskuntansa kehitykseen siinä missä tiedemies tai tutkijakin, alkaa vallata yhä vahvempaa jalansijaa. Muusikko Scott Kabungi kertoo saavansa jo hyvän elannon viulunsoitollaan ja esiintymisillään, mikä haastaa käsityksen nälkäpalkalla elävistä, alaansa harrastelevista taiteilijoista. Uusien muusikko-, näyttelijäja kirjailijatähtien ansiosta yhä useampi afrikkalaisnuori haaveilee nyt taiteellisesta urasta. Myös vanhemmat ja opettajat ovat alkaneet kannustaa lapsia harkitsemaan myös luovaa uraa, mikä oli aiemmin ennenkuulumatonta. Keniassa on jo yhtä monta taidekuin tiedekeskusta. Tämä osoittaa, että taiteen arvostus on yhteiskunnassa nousussa. Uudet äänet yhteiskunnallisessa keskustelussa Taiteilijoita ja kulttuurilehtiä voi pitää hyvinä indikaattoreina yhteiskunnan ja kulttuurin tilasta. – Taiteilijat tiivistävät sen, mitä ihmisten mielessä liikkuu, sanoo muusikko Achieng Abura. Uuden painoarvonsa ansiosta Afrikan taiteilijat ottavat yhä aktiivisemman roolin maidensa ja maanosiensa kehityksessä. Sosiaalisesti tiedostava taide ja aktivismi auttavat päättäjiä ja kehitysalan toimijoita edistämään kehitystavoitteita. Moni julkinen instituutio ja yritys hyödyntää yhä enemmän muusikoiden, näyttelijöiden ja muiden taiteilijoiden vaikutusvaltaa kasvattaessaan brändiensä ja kehityshankkeidensa näkyvyyttä. Yksityiset tv-kanavat ovat tämän trendin edelläkävijöitä. – Luova teollisuus alkaa olla yksi Kenian suurimmista työllistäjistä, arvioi hiphop-artisti Juliani, viralliselta nimeltään Julius Owino. Närää on herättänyt, että julkisuuden valokeilassa ovat toistuvasti samat harvat tähdet, kun monet lahjakOscar-palkittu näyttelijä Lupita Nyongo on esikuva monelle afrikkalaiselle tytölle. Räppäri Juliani perusti kulttuurikeskuksen köyhän alueen nuorille Keniassa. 34 MAAILMANKUVA GLOBAALIT JA LOKAALIT KULTTUURITRENDIT
kaat taiteilijat jäävät vaille huomiota. Perinteisten hierarkioiden murtuessa moni kyselee myös, miksi yritykset ja kampanjat nostavat keulakuvikseen näyttelijöitä ja muusikoita eivätkä vaikutusvaltaisia tieteen ja politiikan kärkinimiä. Yleinen vastaus on kuitenkin, että suuri yleisö kokee tunnetut viihdyttäjät kiehtovampina ja läheisempinä kuin esimerkiksi tiedemiehet. Taiteilijat eivät ole pelkkiä keulakuvia. He myös määrittävät ja luovat median sisältöjä. Erityisen voimakkaasti tämä näkyy radiossa, joka on edelleen Afrikan valtamedia. Esimerkiksi Ugandassa moni muusikko työskentelee myös radiojuontajana. Keniassa taas lähes kaikissa prime time -ohjelmissa juontajana toimii tunnettu näyttelijä tai viihdyttäjä. Taiteilijat kurovat kuiluja umpeen Yhteistyö eri Afrikan maissa asuvien taiteilijoiden välillä lisääntyy jatkuvasti. Tuore esimerkki tästä on, että kenialaisnäyttelijä Lupita Nyongo lunasti filmausoikeudet nigerialaiskirjailija Chimamanda Ngozi Adichien uusimpaan romaaniin Kotiinpalaajat. Teoksen filmatisointi voi Taiteilijoilla on tärkeä rooli sosiaalisten ja taloudellisten kuilujen kaventamisessa. paitsi lähentää kahta taiteilijaa myös synnyttää työmahdollisuuksia Nigeriaan ja Keniaan. Adichie järjestää joka kesä Nigeriassa kymmenpäiväisen workshopin, joissa afrikkalaiskirjailijat kokoontuvat kehittämään kykyjään. Workshopit ovat niin suosittuja, että joka vuosi noin 2 000 kirjailijaa tavoittelee 20 workshop-paikkaa. Niiden järjestäminen luo työtä majoittajille ja ravintoloille, mutta vielä paljon tärkeämpää on, että Adichie auttaa vahvistamaan seuraavan afrikkalaisen kirjailijapolven tuntemusta maanosansa historiasta ja kulttuurista ja viemään niitä eteenpäin. Taiteilijoilla on tärkeä rooli myös sosiaalisten ja taloudellisten kuilujen kaventamisessa. Monet afrikkalaisista taiteilijoista ovat lähtöisin köyhistä oloista, tai ainakin heillä on köyhiä sukulaisia. Sen vuoksi he voivat samastua ihmisiin, jotka kamppailevat toimeentulostaan kaupunkislummeissa tai maaseudun köyhillä alueilla, ja heijastaa näiden kokemuksia suurelle yleisölle. Taiteilijat osallistuvat myös kehityshankkeisiin, joko käynnistämällä niitä itse tai tekemällä yhteistyötä järjestöjen ja vaikutusvaltaisten ihmisten kanssa. Esimerkiksi Sarabi-yhtye avasi hiljattain hylättyyn bussiin rakennetun kirjaston Karibangiin, joka on yksi Kenian epävirallisista asuinalueista. Tavoitteena on lisätä lukutaitoa ja kertoa sen merkityksestä. Räppäri Juliani puolestaan avasi hiljattain Dandora Hip-Hop Cityn, kulttuurikeskuksen köyhän asuinalueen nuorille. Afrikan taiteilijat ottavat nyt tilaa julkisessa keskustelussa enemmän kuin koskaan ennen. He osoittavat, ettei kehitys ole vain jotakin, mitä hallitukset ja järjestöt tekevät. Moni afrikkalainen nuori ajattelee, etteivät hallitukset pysty tekemään tarpeeksi maansa hyväksi – mutta että ne voivat saavuttaa enemmän yhteistyössä aktiivisten, monilla aloilla työskentelevien kansalaistensa kanssa. Taitelijat tuovat uusia ihmisiä ja uusia asioita kehityksen sateenvarjon alle. Chimamanda Ngozi Adichie kasvattaa uutta afrikkalaista kirjailijasukupolvea. MAAILMANKUVA 35
36 MAAILMANKUVA GLOBAALIT JA LOKAALIT KULTTUURITRENDIT Hollywoodin menestyselokuvia kuvataan yhä enemmän kehitysmaissa. Esimerkiksi Intiassa kuvattujen Hollywood-elokuvien ja muiden kansainvälisten tuotantojen vuosittainen määrä on tuplaantunut vain muutaman vuoden aikana. Kun vuonna 2009 maassa kuvattiin 12 ulkomaalaista elokuvaa, vuonna 2011 määrä oli jo 30. Hollywoodin suunta on tällä hetkellä kohti KaakkoisAasiaa. Hollywood-tuotantojen suosikkimaa alueella on pitkään ollut Thaimaa, mutta viime vuosina myös esimerkiksi Filippiinit ja Indonesia ovat alkaneet kiinnostaa elokuvantekijöitä yhä enemmän. Ulkomaiset kuvausryhmät työllistävät paikallisia, tuovat maihin rutkasti rahaa ja lisäävät matkailijoiden kiinnostusta, joten maat ovat alkaneet kilpailla kuvausryhmistä. Monet maat ovat antaneet ulkomaisille elokuvatuotannoille verohelpotuksia ja minimoineet kuvausryhmien lupabyrokratiaa. Viime vuosina esimerkiksi Intiassa on kuvattu sellaisia Hollywood-elokuvia kuin The Best Exotic Marigold Hotel (2012) sekä osia Yön ritarin paluusta (2011) ja Zero Dark Thirtystä (2012). Oliver Stone kuvasi puolestaan elokuvaansa Raakalaiset (2012) Indonesiassa, mutta menestynein Indonesiassa vastikään kuvattu Hollywood-elokuva lienee Julia Robertsin tähdittämä Eat Pray Love – omaa tietä etsimässä (2010). Filippiineillä on kuvattu muun muassa elokuvia Pacific Rim (2013) ja Medusan perintö (2012), Thaimaassa The Railway Man (2013) ja Kauhea kankkunen 2 (2011). Kaakkois-Aasian ulkopuolella suosittu kohde on Etelä-Afrikka, joka on myös panostanut kuvausjärjestelyjen helppouteen. Siellä on vastikään kuvattu esimerkiksi scifi-thrilleriä Chronicle (2012) ja supersankarielokuvaa Avengers: Age of Ultron (2015). Latinalaiseen Amerikkaan Hollywoodilla on ollut yhteyksiä jo pitkään suhteellisen helpon maantieteellisen sijaintinsa vuoksi, ja isot studiot ovat vuosikymmenten varrella kuvanneet lukuisia elokuvia esimerkiksi Meksikossa yhteistyössä paikallisten kumppaneiden kanssa. Suunta on uusiin maihin Suurimmat syyt kehitysmaiden vetovoimaan ovat halvat tuotantokustannukset ja työvoima sekä ainutlaatuiset kuvauspaikat. Tuotantojen koot puolestaan tarjoavat kehitysmaille hyvät taloudelliset syyt houkutella Hollywood-väkeä rajojensa sisäpuolelle. Thaimaassa ulkomaisten tuotantojen arvo paikalliselle taloudelle on ollut yli 60 miljoonaa dollaria vuodessa, joskin vuonna 2014 poliittiset levottomuudet Kalle Heino Hollywood valloittaa kehitysmaat Halvat tuotantokustannukset ja ainutlaatuiset kuvauspaikat houkuttelevat Hollywoodin elokuvantekijöitä kuvaamaan yhä enemmän kehitysmaissa. Työllisyyttä tarjoavat suurtuotannot otetaan monissa maissa ilomielin vastaan, mutta kääntöpuolena ne voivat pahimmillaan aiheuttaa ympäristöhaittoja ja tuoda valkokankaille köyhyyden stereotypioita.
MAAILMANKUVA 37 pienensivät radikaalisti ulkomaisten pitkien elokuvien kuvaamista maassa. Eat Pray Loven kuvaukset Indonesiassa puolestaan työllistivät välillisesti jopa 300 paikallista ihmistä ja toivat maahan 12,5 miljoonaa dollaria. – Kuvaaminen esimerkiksi Thaimaassa on ollut turvallista monille elokuvantekijöille, mutta monet kuvauspaikat ovat jo ylikäytettyjä. Nyt suunta on uusiin maihin. Silti pitkään kukaan ei halunnut olla ensimmäinen, joka kuvaa elokuvansa Indonesiassa, Bali Film Centerin johtaja Deborah Gabinetti kertoo. Bali Film Center auttaa kuvausja byrokratiajärjestelyissä ulkomaisia kuvausryhmiä Balin saarella Indonesiassa. Se oli mukana juuri esimerkiksi Eat Pray Loven toteutuksessa. Elokuvat voivat vahvistaa stereotypioita Vaikka Hollywood-tuotannot tuovat maihin rahaa ja työllisyyttä ja antavat näille kansainvälistä näkyvyyttä, täysin ongelmattomia ne eivät ole. Isot kuvausryhmät voivat aiheuttaa ympäristöongelmia. Tunnetuin tapaus lienee Leonardo DiCaprion tähdittämä ja Danny Boylen ohjaama The Beach (2000), joka kuvattiin Thaimaassa vuosituhannen vaihteessa. Kuvausryhmä levensi Maya Beachin rantaa Phi Phi -saarilla korottamalla hiekkadyynejä sekä irrottamalla kookospalmuja ja ruohoa. Jälkiä korjattiin kuvausten jälkeen, mutta paikallisten ympäristöjärjestöjen mukaan muokkaukset jättivät silti saaren ekosysteemiin pysyviä tuhoja. Asiasta käytiin pitkä oikeustaistelu, ja viimein vuonna 2006 Thaimaan korkein oikeus tuomitsi tuotantoyhtiön korvaamaan aiheutuneet tuhot. Toinen kehitysmaihin sijoittuvissa elokuvissa esiin nouseva tyypillinen ongelma ovat stereotypiat ja niiElokuvatuotantoja houkutellaan verohelpotuksilla ja lupabyrokratian kevennyksillä. Blood Diamond (2006) sijoittuu Sierra Leonen sisällissotaan ja pureutuu tarinansa välityksellä kyseenalaiseen timanttibisnekseen Länsi-Afrikassa 1990-luvulla. Elokuvaa kuvattiin muun muassa Etelä-Afrikassa ja Mosambikissa.
38 MAAILMANKUVA GLOBAALIT JA LOKAALIT KULTTUURITRENDIT den käsittely. Niin ikään Danny Boylen ohjaama, intialaiseen slummiin sijoittuva Oscar-menestyselokuva Slummien miljonääri (2008) sai menestyksen rinnalla myös kovaa kritiikkiä siitä, miten se esittää köyhyyttä ja slummien todellisuutta. Aiheeseen otti kantaa muun muassa Adoor Gopalakrishnan, yksi Intian menestyneimmistä elokuvantekijöistä. – Elokuva alleviivaa ja vahvistaa sitä, mitä länsi ajattelee meistä. Se on valheen päälle rakennettua valetta. Jokainen käänne on teennäinen. Minua hävetti huomata, kuinka elokuvaa arvostettiin lännessä. Onneksi intialaiset tyrmäsivät sen, Gopalakrishnan sanoi tvkanava NDTV:n haastattelussa elokuvan käynnistettyä keskustelun Intiassa. Kiistoja ja kohua syntyi myös intialaisille lapsinäyttelijöille maksetuista palkkioista sekä kuvausryhmän intialaisten jäsenten kohtelun tasa-arvoisuudesta menestyksen jälkeen. Kritiikkiä ovat saaneet myös monet Latinalaiseen Amerikkaan sijoittuvat elokuvat. Brasilian slummijengeistä kertova City of God (2002) sai aikanaan moitteita siitä, että se esittää monimutkaisen ja vaikean slummien jengiväkivaltatilanteen liian yksinkertaistettuna versiona. Tietoisuutta vaikka mutkat suorina Viihteen muotoon puettu elokuva on hyvä keino nostaa kehityskysymyksiä laajempaan tietoisuuteen, vaikka tarinankerronta usein vaatiikin monimutkaisten asioiden yksinkertaistamista ja mutkien oikomista. Maailmanpankki on listannut 51 elokuvaa, joissa kehitys on jollain tavalla elokuvan juonen lähtökohtana. Listalta löytyy esimerkiksi Sierra Leonen sisällissotaan sijoittuva Blood Diamond – veritimantti (2006), joka teki aiheen tunnetuksi ympäri maailman. Vaikka moni ehkä olikin kuullut ”Afrikan veritimanteista”, eloElokuva on myös hyvä keino nostaa kehityskysymyksiä laajempaan tietoisuuteen. Oscar-menestyselokuva Slummien miljonääri (2008) kertoo tarinan Mumbain slummissa asuvasta pojasta, joka osallistuu television Haluatko miljonääriksi? -kilpailuun. Elokuva nostatti kohun sen intialaisille lapsinäyttelijöille maksetuista palkkioista.
MAAILMANKUVA 39 LIPPUTULOT HOUKUTTELEVAT Hollywoodin kiinnostus kehitysmaihin ei rajoitu pelkästään elokuvien kuvaamiseen. Nopeasti kehittyvien talouksien elokuvamarkkinat alkavat tarjota jo merkityksellisen ison siivun Hollywood-elokuvien lipputuotoista. Tällä hetkellä esimerkiksi Kiinan elokuvateatterimarkkinat ovat jo kansainvälisen elokuvabisneksen huomion keskipisteessä. Kiinassa markkinasääntelyn löystyminen on muun muassa avannut tien 3D-elokuville. Vuonna 2013 IHS Screen Digest arvioi, että nykyisellä kasvuvauhdilla elokuvateattereiden lipputulot BRIC-maissa eli Brasiliassa, Intiassa, Kiinassa ja Venäjällä kasvavat yhdessä liki Pohjois-Amerikan markkinoiden kokoiseksi vuoteen 2017 mennessä. Elokuvamarkkinoiden räjähdyksen taustalla BRIC-maissa on teatterien määrän nopea kasvu, elokuvissakäyntien suosion lisääntyminen sekä nousevat elokuvalippujen hinnat. Brasiliassa uudet ostoskeskukset ja viime kesän jalkapallon MM-kisat ovat pönkittäneet elokuvateatterikulttuuria. Tänä vuonna lipputulojen uskotaan kasvavan Brasiliassa 800 miljoona dollaria. Jo vuosien 2008–2013 aikana kaikkien niin kutsuttujen BRIC-maiden lipputulot yhteensä ovat kasvaneet 3,1 miljardista dollarista 6,2 miljoonaan dollariin. Vuonna 2013 osuus oli noin 18 prosenttia koko maailman elokuvamarkkinoiden lipputuloista. kuva tarjosi helpon keinon ymmärtää timanttikaupan ja sitä seuranneen Kimberleyn prosessin taustat yksittäisten henkilöhahmojen tarinan kautta. Toinen kehuja saava elokuva listalla on brittiläinen Hotelli Ruanda (2004), joka kuvaa Ruandan kansanmurhaa inhimillisestä näkökulmasta. – Sitä pidetään esimerkkielokuvana siitä, miten raja ilmeisen hyvien ja pahojen ihmisten välillä häivytetään. Kaikissa ihmisryhmissä on ongelmia, oli kyse sitten YK:sta tai hutuista tai tutseista, globaalikysymyksiä käsittelevän Humanosphere-julkaisun Tom Murphy kirjoitti aihetta käsittelevässä artikkelissaan The Guardianissa. Lähteet: The Hollywood Reporter, Financial Times, Forbes Indonesia, Nikkei Asian Review, Deadline, The Nation, Bali Film Center, The Jakarta Post, Iduobo, CNN, Variety, IHS Screen Digest, The Guardian, The Hindustan Times, Maailmanpankki, Daily Mail. Julia Robertsin tähdittämä Eat Pray Love (2010) toi Indonesiaan 12,5 miljoonaa dollaria ja loi välillisesti 300 työpaikkaa paikallisille. Kehitysmaihin sijoittuvia elokuvia kritisoidaan usein siitä, miten ne helposti vahvistavat köyhyyden stereotypiaa. Intiassa kuvattua elokuvaa The Best Exotic Marigold Hotel (2011) tähditti Judi Dench.
40 MAAILMANKUVA GLOBAALIT JA LOKAALIT KULTTUURITRENDIT Anna Pöysä Kuvat: Leonardo Batalla Räppäreiden sukupolvi Mosambikin pääkaupungissa Maputossa hiphop on läsnä kaduilla, konserttipaikoissa ja yliopistolla. Räppäreillä on painavaa asiaa.
MAAILMANKUVA 41 Minha Geração -kappaleen videolla artisti Azagaia ajaa huonokuntoista chapaa, pakettiautoa joilla Maputossakin hoidetaan suuri osa julkisesta liikenteestä. Kyytiin sulloutuu Rais Haitrm -reggaebändi soittimineen. Kirskuva ovi kiskotaan kiinni, ja matka sekä laulu alkavat. Matkan varrella kyytiin poimitaan niin kirjojaan kantava opiskelija, muuan pukuun sonnustautunut herra, kanaa koivista roikottava mies kuin huivipäinen nainenkin. Sellaista on chapoissa todellisuudessakin – ne ovat kuin Mosambik pienoiskoossa. Yleensä niissä tosin on niin paljon väkeä, että läheskään kaikki eivät mahdu istumaan. Minha Geração ilmestyi muutama vuosi sitten ja on mukana vuonna 2013 julkaistulla, pitkään odotetulla Cubaliwa-levyllä. Kappaleen nimi tarkoittaa ”minun sukupolveani”, ja Azagaia on sukupolvensa tunnetuin mosambikilainen räppäri. Ensimmäisen levynsä hän julkaisi vuonna 2007. Vuonna 1981 syntyneen Edson da Luzin taiteilijanimi tarkoittaa keihästä. Videolla hän katsoo kameraan ja räppää olevansa kansalle sankari ja poliitikoille kiusanhenki. Riimi ei ole liioiteltu, sillä Azagaian nimi tuli tutuksi mosambikilaisille viimeistään vuonna 2010, kun hänen laulunsa Povo no poder sanoista tuli iskulause Maputon pysäyttäneissä mellakoissa. Niiden taustalla oli leivän hinnan nousu. Se oli viimeinen pisara: myös esimerkiksi veden, sähkön ja riisin hinnat olivat nousseet. Povo no poder tarkoittaa ”kansaa vallassa”. Tapahtumien jälkeen Azagaian työtä pohdittiin ja kritisoitiinkin kovin sanoin sanomalehdissä, blogeissa ja akateemisissa piireissä. Jo niitä ennen muusikko oli kutsuttu yleisen syyttäjän puheille epäiltynä valtion turvallisuuden vaarantamisesta. Hiphop-liike pyrkii muuttamaan Mosambikia Azagaia ei kuitenkaan ole mosambikilaisen räpin pioneeri. Yksi hänen edeltäjistään on Sistema Aliado -ryhmässä räpännyt Kakamba eli Tirso Sitoe. Enää hän ei tee musiikkia vaan tutkii sitä: Sitoen kandintyö antropologian alalta käsittelee Maputon hiphop-yhteisöjä. Hiphop-liike ilmestyi Maputoon 1980-luvulla. – Ensin kaupunkiin rantautui breikkaus, sitten räppi, Mosambikissa tehdään tietysti kaupallistakin räppiä, mutta monet kirjoittavat kantaaottavia sanoituksia. MC:t One Finger, Thuna ja Blunt Laulanen kaupunginosassa Maputossa.
Sanoituksissa kuvaillaan vaikeaa arkea, kritisoidaan poliitikkoja ja kerrotaan korruptiosta. 42 MAAILMANKUVA GLOBAALIT JA LOKAALIT KULTTUURITRENDIT ja lopulta alettiin maalata graffitejakin, Sitoe kertoo. Liike on siitä asti ollut voimissaan. Maputossa järjestetään esimerkiksi paljon konsertteja, joissa nuoret räppärit pääsevät vertailemaan taitojaan. Mosambikissa tehdään tietysti kaupallistakin räppiä, mutta monet kirjoittavat kantaaottavia sanoituksia. Niissä kuvaillaan vaikeaa arkea, kritisoidaan poliitikkoja ja kerrotaan korruptiosta. Azagaia nostaa esiin tabuja, joista Mosambikissa vaietaan. Niitä ovat niin korruptio, valtapeli kuin jotkut historiallisetkin tapahtumat. Yksi niistä on toimittaja Carlos Cardoson murha vuonna 2000. Cardoso tutki erääseen pankkiin liittyvää korruptiovyyhtiä, kun hänet tapettiin. Azagaian sukupolvi tietää, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää, Minha Geração -kappaleessa muistutetaan. Räppärit eivät ainoastaan puhu epäoikeudenmukaisuudesta, vaan pyrkivät toimimaan sitä vastaan. Tirso Sitoe on perustanut kotikulmiensa räppiskenen ympärille Block4-yhdistyksen, jonka tavoitteena on parantaa seudulla asuvan väen oloja monin keinoin. Hän myös kertoo konserteista, joissa kerätään vaatteita ja pitkää säilytystä kestäviä ruokatarpeita vähävaraisille jaettavaksi. Hiphop-liikkeestä on siis syntynyt paitsi ilmaisukanava kannanotoille ja yhteiskuntakritiikille myös tapa pyrkiä konkreettisesti vaikuttamaan yhteiskuntaan. Monet räppärit ja suuri määrä hiphop-musiikin kuuntelijoita jakavat huolen Mosambikin ja sen kansan tulevaisuudesta.
MAAILMANKUVA 43 Musiikki paljastaa epätasa-arvon Videolla chapa-kuskia esittävän Azagaian aurinkolaseista puuttuu toinen linssi. Myöhemmin hän työntää sammunutta autoa päällään paita, jossa on Afrikan kartta. Jalassa on sandaalit, kaulassa puuhelmet. Hän kuuluu sukupolveen, joka ei ihaile Yhdysvaltoja vaan Mosambikia. Se käy selväksi paitsi Minha Geraçãon lyriikoista myös siitä, että Azagaian nimi ja hänen levyjensä nimet eivät ole portugalia, vaan ne on lainattu mosambikilaisista kielistä. Azagaian musiikissa kuuluvat myös paikalliset soittimet. Monet muutkin räppärit arvostavat mosambikilaisia juuriaan, perinteitä ja kieliä. Esimerkiksi Xitiku ni Mbaula -kaksikko räppää rongan ja chopen kielillä. Siitä huolimatta, että suuri osa mosambikilaisista puhuu äidinkielenään yhtä maan paristakymmenestä bantukielestä, portugali on maan ainoa virallinen kieli. Kaksikon kielivalinnan voi siis nähdä kannanottona maan kielitilanteeseen sekä viestinä yleisöstä, joille he musiikkinsa osoittavat. Videolla tyylikkäissä vaatteissa kaljapullot kädessä hienoon autoon nojaavat nuoret miehet nauravat chapaa työntävälle Azagaialle. – Räp on antanut nuorille välineen paljastaa yhteiskunnan vääryydet, Sitoe kuvailee. Huonossa asemassa olemista, köyhässä naapurustossa asumista tai esimerkiksi chapalla matkustamista ei hävetä, vaan niistä ammennetaan sanoituksia, jotka paljastavat epäoikeudenmukaisen yhteiskunnan. Lopulta Azagaian apuna autoa työntää suuri ihmisjoukko, ja autokin käynnistyy uudelleen. Maputossa räp on toisaalta myös avannut räppääville ja hiphopista kiinnostuneille nuorille ovia paikkoihin, joissa heitä ei aiemmin juuri näkynyt. Hiphop-liike on kiinnittänyt Sitoen lisäksi muidenkin tutkijoiden huomion, ja Maputon Eduardo Mondlane -yliopistossa on järjestetty aihetta käsitteleviä tapahtumia seminaareista dokumenttielokuvanäytöksiin. Tulevaisuuden päättäjät Minha Geração -videolla Azagaia räppää, miten häntä syytetään kuulumisesta pinnalliseen nuorisoon, joka ajaa luksusautoilla rähjäisissä kortteleissa. Mutta video ja Maputon hiphop-liike kertovat, että maassa on myös toisenlainen sukupolvi. Azagaian huolen maan ja sen kansan tulevaisuudesta jakavat monet muut räppärit ja suuri määrä musiikin kuuntelijoita. Minha Geração -kappaleessa Azagaia kuvailee itseään sukupolvensa peiliksi. Kappaleen loppupuolella vielä muistutetaan, miten tämä sukupolvi tulee vielä hallitsemaan maata. Räppäreiden sukupolveen kuuluu tietysti myös naisia, vaikka he eivät ole yhtä näkyvästi esillä kuin miehet. Poikkeuksiakin on: sukupolvi voi peilata itseään myös naisräppäri Ivethin kautta. Vuonna 1985 syntynyt Ivete Mafundza ei ole ainoastaan naisten asemasta kiinnostunut räppäri, vaan myös juristi. Azagaia ei ole Cubaliwa-albumin ilmestymisen jälkeen julkaissut musiikkia, sillä hän sairastui. Oireiden syyksi paljastui aivokasvain. Hiljattain hänet kuitenkin leikattiin Intiassa. Varat leikkaukseen saatiin kokoon joukkorahoituksella. Leikkaus sujui hyvin, joten hiljaisuus päättynee pian. – Räp on antanut nuorille välineen paljastaa yhteiskunnan vääryydet, Maputon hiphop-yhteisöjä antropologian kandintyössään tutkiva Tirso Sitoe kuvailee.
44 MAAILMANKUVA GLOBAALIT JA LOKAALIT KULTTUURITRENDIT "Nigerialla on yksi maailman kiehtovimmista musiikkiskeneistä", kirjoitti yhdysvaltalainen musiikkijournalisti maineikkaassa Pitchfork-julkaisussa. "Nigerian skene osoittaa tietä eteenpäin maailman pop-musiikille”. Shatta Wale, Flavour ja P-Square esiintyivät Wembley Arenalla keväällä 2015. Yksi maailman suurimmista musiikkifestivaaleista, South By Southwest, otti ohjelmaansa eturivin afrobeats-artisteja. Nämä ovat vain muutamia merkkejä siitä, että länsiafrikkalainen urbaani musiikki, afrobeats, tekee tuloaan yhä uusille tanssilattioille ympäri maailmaa. Musiikkityylin kasvanut suosio on nähtävissä myös Suomessa. Ghanassa paikallinen urbaani musiikki on kulkenut nimellä hiplife ja nigerialaista populaarimusiikkia on ollut tapana nimittää yksinkertaisesti nimellä Naija music. Afrobeats on kuitenkin viime vuosina vakiintunut maailmalla käteväksi sateenvarjotermiksi urbaanin länsiafrikkalaisen musiikin tyyleille. Afrobeats kirjoitetaan yleensä monikossa erotuksena 1960ja 1970-lukujen aikana Fela Kutin kehittämästä afrobeat-genrestä. Siinä missä afrobeat yhdisteli länsiafrikkalaista highlifeä pohjoisamerikkalaiseen funkiin, souliin ja jazziin, 2010-luvun afrobeats on dynaaminen sekoitus afrikkalaista groovea ja modernin elektronisen tanssimusiikin, hip hopin, r&b:n ja dancehallin soundeja. – Afrobeats on suosittua ja siitä on tullut mainstreamia, koska se on funkya, raikasta ja energistä. Ennen DJ Goodblood Kuvat: Anna Bartholomäus Länsi-Afrikan urbaani musiikki valtaa alaa maailmalla Afro Waves -klubi tanssittaa afrobeatsin ystäviä Helsingissä.
MAAILMANKUVA 45 kaikkea siinä on kyse rytmistä, biiteistä ja aidosta rakkaudesta hyvään musiikkiin, sanoo DJ Dalo, yksi Helsingin aktiivisimmista afrobeats-tiskijukista. – Kickit ja perkussiot ovat vaan niin uskomattomia, että olit sitten missä mielentilassa tahansa, musiikki saa sinut tanssimaan, toteaa Helsingissä asuva nigerialaissyntyinen afrobeats-artisti Korobad. Tanssi on erottamaton osa afrobeatsia. Vuoden 2011 paikkeilla azonto-tanssityyli levisi Ghanasta maailmalle, eikä innostus ole vieläkään kadonnut, vaikka Ghanassa azonton tilalle on tullut uudempia tanssityylejä kuten akayida. Viime vuonna puolestaan Nigeriasta alkoi kantautua uusi tanssityyli nimeltä shoki. Uudet tanssityylit ovat tulleet tutuiksi niitä esittelevien biisien ja musiikkivideoiden kautta. Korobad katsoo, että genrelle ominainen soundi kehittyi sitä mukaa, kun diasporassa eläneet artistit alkoivat palata takaisin kotimaihinsa ja hyödyntää verkostojaan musiikin levittämiseksi maailmalle. – Esimerkiksi Don Jazzy ja D’banj asuivat molemmat Iso-Britanniassa, Banky W ja M.I. puolestaan Yhdysvalloissa. Musiikkibisnes sai Nigeriassa aivan uuden mittakaavan, kun suuret tietoliikennefirmat alkoivat tukea artisteja. Suuri merkitys on ollut myös sillä, että poliitikot ovat pumpanneet rahaa artisteille saadakseen ääniä ja tämän ansiosta artisteilla on ollut varaa upeisiin musiikkivideoihin ja kansainväliseen markkinointiin. Uuden Afrikan ääni Afrobeatsin keskuksia ovat olleet itsestään selvästi Nigerian Lagos ja Ghanan Accra, mutta myös Lontoo. Iso-Britanniassa oli hyvin suotuisat olosuhteet afrobeatsin nousulle. Maassa on paljon ghanalaisja nigerialaistaustaista väestöä. Lontoossa monet ovat onnistuneet ponnistamaan artisteiksi, tuottajiksi, dj:ksi ja muiksi alan toimijoiksi. Osalla artisteista (esimerkiksi Mista Silva ja Tribal Magz) oli aiempaa kokemusta Lontoon skenen musiikkityyleistä, kuten UK funkysta, grimesta ja hiphopista, ja he siirtyivät sujuvasti tekemään afrobeatsmusiikkia. kun sen suosio kasvoi. Urbaania afromusiikkia on vienyt kansainväliseen maineeseen ennen kaikkea Iso-Britanniassa ghanalaiseen perheeseen syntynyt Richard Abiona, taiteilijanimeltään Fuse ODG. Hänen ensimmäiset suuret hittinsä olivat Azonto ja Antenna, jotka nousivat soittoja myyntilistoille Iso-Britanniassa ja ympäri maailmaa. Afrobeats-biiseissä toistuvat usein tutut teemat: rakkaus, juhliminen, elämäntyyli ja menestys. Vakavampaa sanomaa on usein turha etsiä. Fuse ODG on kuitenkin käyttänyt saamaansa huomiota luodakseen uudenlaista, optimistisempaa kuvaa Afrikasta pitäen esillä kirjainyhdistelmää T.I.N.A. (This is New Africa). Fuse ODG on haastatteluissaan sanonut pyrkivänsä muuttamaan musiikillaan elämiä. Hänen kasvaessaan Lontoossa afrikkalaisuus ei ollut kovin cool juttu. Afrikkalaisella aksentilla puhuvia saatettiin kiusata koulussa ja monet nuoret peittelivät afrikkalaista taustaansa ja saattoivat mieluummin esittää olevansa jamaikalaista syntyperää. Fuse ODG:n mukaan afrobeatsin nousu on osaltaan vaikuttanut afrikkalaisten nuorten itsetuntoon, nykyisin yhä useammat afrikkalaissyntyiset nuoret ovat ylpeitä juuristaan. Uusia trendejä Afrobeats-musiikki on jatkuvassa kehityksen tilassa. Viimeaikoina on ollut nähtävissä esimerkiksi dancehallvaikutteiden voimakas nousu Nigeriassa ja Ghanassa. Valtavaa suosiota ovat saaneet dancehall-artistit kuten Shatta Wale, Patoranking ja Stonebwoy. – Tämänhetkinen trendi on afro-dancehall. Hyvin monet artistit ovat menneet siihen suuntaan ja siinä on
46 MAAILMANKUVA GLOBAALIT JA LOKAALIT KULTTUURITRENDIT paljon pointtia. Esimerkkeinä Patoranking, Timayan biisi Sanko, Skalesin I Am For Real, Kceen Turn By Turn, Runtownin Bend Down Pause. Aina välillä afrobeats-musiikki menee uusiin suuntiin, tämä alkoi siitä kun Wizkidin suosio räjähti. En kuitenkaan usko, että tämä on pysyvä tyylin muutos, pikemminkin se on vaan se juttu, mistä ihmiset tykkäävät tällä hetkellä, Korobad kertoo. Viimeaikoina nigerialaisessa musiikissa on ollut nähtävissä myös eteläafrikkalaisen afrohousen vaikutteita. Eteläafrikkalainen tuottajatiimi Uhuru on tehnyt biisejä muun muassa Wizkidille ja Davidolle. Afrobeatsin soundi tulee kuitenkin edelleen pääosin Nigerian innovatiivisilta hittitehtailijoilta kuten Don Jazzy, Legendury Beatz, Shizzi ja Selebobo sekä uudemmilta nimiltä kuten Young Jonn ja J-Fem. Jatkuva uusien biisien virta vahvistaa kuvaa elinvoimaisesta genrestä. – Afrobeats on menossa paljon kypsempään suuntaan. Mielestäni afrobeats on vielä vasta alkuvaiheessa. Sillä on vielä paljon saavutettavaa, DJ Dalo sanoo. “ – Kiinnostavimmat uudet trendit löytyvät tansseista jotka liittyvät musiikkiin. Näitä ovat esimerkiksi skelewu, shoki ja niin edelleen, sanoo Suomen ensimmäisiin afrobeats-tapahtumien järjestäjiin kuuluva Ehi Enakimio. Enakimio kertoo, että kiinnostavat trendit liittyvät myös afrobeats-musiikin sanastoon ja slangiin ja myös siihen, että musiikki on nyt miljoonabisnes ja ihmiset saavat elantonsa musiikista. Enakimion mielestä Suomessa osa afrobeatsin vetovoimaa on ollut afrobeats-brändin markkinointi nuorekkaana, trendikkäänä ja coolina. Afrobeatsin imago on vähemmän eksoottinen ja enemmän klubija bileystävällinen. – Afrobeats-tapahtumien rahoitus on kuitenkin ollut iso hidaste afrobeatsin kasvulle. Olisi hienoa jos jokin suurempi lahjoittaja tai yhtiö lähtisi sponsoroimaan tapahtumia. Olisi myös iso boosti, jos jopa suomalainen valtavirtamedia alkaisi viimein kiinnittää huomiota genreen. Kirjoittaja on helsinkiläinen DJ, joka soittaa afrobeats-musiikkia klubi-illoissa kuten Afro Waves, Afro Sunday sekä Afrobeats Mashup. Hän on tuonut musiikkityyliä tutuksi myös Boom Shakalaka -radioohjelmassa Bassoradiolla. Afrobeats-tietoa ja tapahtumia facebookissa: www.facebook.com/afrowaves www.facebook.com/afrobeatfinland www.facebook.com/groups/afrofriday www.facebook.com/boomshakalaka.worldwide www.facebook.com/djgoodblood AFROBEATIN ALKEET Neljä Helsingin afrobeats-skenen toimijaa listasi viisi biisiä, jotka edustavat heidän mielestään parhaiten afrobeats-soundia. KOROBAD Flavour Adamma Wizkid Ojuelegba Davido Aye D’banj Igwe Sean Tizzle Sho Lee DJ DALO Kiss Daniel Woju Wizkid Show You The Money Davido Aye Yemi Alade Johnny P-Square Shekini DJ GOODBLOOD Wizkid On Top Your Matter Castro feat. D-Black Seihor Runtown feat. Davido Gallardo Patoranking feat. Tiwa Savage Girlie O (Remix) Davido Dami Duro EHI ENAKIMIO Korede Bello Godwin Timaya Sanko Wizkid Ojuelegba Kiss Daniel Woju (Remix) Lil Kesh Gbese
MAAILMANKUVA 47 Syksyllä 2003 Santeri Sihvonen oli kymmenvuotias alakoululainen, kun hän ensimmäistä kertaa seurasi sivusta isojen poikien rullalautailua eli skeittausta kotonaan Kontiolahdella Pohjois-Karjalassa. Hän vaikuttui näkemästään ja hankki talveksi maailmankuulun skeittaajan Tony Hawkin videopelejä. Seuraavana kesänä Sihvosella oli jo oma skeittilauta. Pian hän luopui jääkiekosta ja jalkapallosta, jotka pienessä kunnassa olivat suosittuja urheiluseuralajeja. – Ne eivät tarjonneet omaa tekemistä samalla tavalla kuin skeittaaminen, Sihvonen sanoo. Aluksi Kontiolahdella kummeksuttiin rullalautailua, mutta pian Sihvonen löysi samanhenkisiä kavereita, ja skeittaamisesta tuli paikkakunnan poikien arkea. Aikuisetkin sopeutuivat. Samaan aikaan oppia ja mallia alkoi löytyä entistä enemmän internetistä, ja temppuja omaksuttiin videoilta. Niitä myös taltioitiin muiden nähtäville. Kontiolahdellakin lautailijat järjestäytyivät yhdistykseksi, osaksi globaalia yhteisöä. Tänään 22-vuotias Sihvonen opiskelee Joensuussa ja skeittaa yhä. Hän haluaa oppia uutta, nauttia ja fiilistellä kavereiden kanssa. – Skeittaus on hyvää liikuntaa. Se on myös itselle ja kavereille tehtyjä videoita sekä kaveripiiri, jonka kanssa tehdään paljon muutakin. Sihvonen ei kiellä skeittauksen valtavirtaistumista ja kaupallistumista. Alun perin vaihtoehtoinen elämäntapa on viime vuosina tuotteistettu skeittilaudoiksi, vaatemerkeiksi ja videopeleiksi, joita myydään tavallisissa marketeissa. Osa lautailijoista myös kiertää maailmaa ja kisaa rahasta. Suuret urheiluvälinevalmistajat myös tukevat Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa skeittaajaporukoita. – Skeittaajien keski-ikä on noussut, eikä se ole enää pienten poikien kapinaa. Silti skeittaus on yhä elinvoimainen alakulttuuri, joka potkii markkinoiden jaloissa toiseen suuntaan, Sihvonen sanoo. Alakulttuurista kertoo skeittiyhteisön sisäinen debatti, jota käydään internetissä ja sosiaalisessa mediTiina Kirkas Rajatonta liikkumista Skeittaus ja parkour ovat globaaleja lajeja, jotka omaksutaan kavereilta ja internetistä. Tärkeintä on oppia uutta, tutkia ympäristöä ja fiilistellä kavereiden kanssa.
48 MAAILMANKUVA GLOBAALIT JA LOKAALIT KULTTUURITRENDIT assa niin paikallisesti kuin globaalistikin: Onko skeittauksesta olympialajiksi? Onko tytöistä skeittaajiksi? Entä mitä ajatella valmiista skeittipuistoista, joihin lautailijoita ohjataan pois kadulta, skeittauksen alkuperäiseltä näyttämöltä? Alakulttuuria on ennen kaikkea se, että skeittaus ei rajaudu yhdeksi määritelmäksi tai edes tekemisen tavaksi. – Skeittaus ei katoa katukuvasta. Kadut ovat uniikkeja paikkoja, joissa kuvataan videoita tai muuten vain skeitataan. Silti parkissa skeittaamisenkaan ei tarvitse sotkea lajin perusideaa. Se on oma intiimi juttu, jota muiden ei tarvitsekaan älytä, Sihvonen sanoo. Kehon ja mielen yhteys Myös Slava Dugin löysi lajinsa 2000-luvun alussa. Kotonaan Liettuan Vilnassa teini-ikäinen poika sattui näkemään pätkän ranskalaisen Ariel Zeitounin elokuvasta Yamakasi, joka kertoo parkouria harrastavista pariisilaisnuorista. Yamakasin tekijät kuuluivat samannimiseen ranskalaisryhmään, joka pyrki etenemään kaupunkiympäristössä mahdollisimman nopeasti ja sulavasti. Heille maisema oli esterata, joka ylitettiin näyttävin hypyin, voltein ja kierähdyksin. – Kesti hetken tajuta, että he eivät olleet sijaisnäyttelijöitä vaan ihan oikeasti tekivät, mitä tekivät. Se oli tosi upeaa! Dugin katsoi lisää videoita ja hankki tietoa erityisesti Venäjältä, jossa parkour oli jo järjestäytynyt yhdistyksiksi ja verkkosivustoiksi. Harjoittelun hän aloitti yksin. – Olin ujo, joten hypin aitojen yli, piilossa muilta. Ennen pitkää Dugin sai houkuteltua koulukave"Kadut ovat uniikkeja paikkoja, joissa kuvataan videoita tai muuten vain skeitataan."
MAAILMANKUVA 49 reita mukaansa ja tutustui muihin parkouraajiin. Yhdessä he perustivat Liettuan ensimmäisen virallisen parkourklubin. Ympäristön suhtautuminen vaihteli. Moni ajatteli, että parkouraajat hölmöilevät tai tuhoavat paikkoja. Vartijat häätivät heidät pois julkisista tiloista. – Myöhemmin samat vartijat sanoivat, että parkour on tosi coolia, mutta meidän on poistuttava, koska heidän tehtävänään on suojella meidän terveyttämme kyseisessä julkisessa tilassa, Dugin kertoo. Tänään 28-vuotias Dugin asuu kolmatta vuotta Helsingissä ja yhä parkouraa. Enää hän ei tavoittele näyttävyyttä, kuten alkuaikoinaan, vaan sulavaa liikettä. Tärkeintä on flow. – Parkour on liikkeeseen perustuvaa taidetta, jonka tarkoitus on kehittää mieltä ja kehoa, Dugin lainaa Jan Witfeldin, Ilona E. Gerlingin ja Alexander Pachin määritelmää kirjasta The Ultimate Parkour & Freerunning. Silti parkour ei ole Duginille elämäntapa vaan pikemminkin keino havainnoida ja tutkia ympäristöä kaikin aistein. Vapaus tutkia rakenteita, pintoja ja kulmia kiehtoo. Olennaista on, että parkourata voi missä ja milloin vain. – Huomaan hyvän paikan, hyppään ja jatkan matkaa. En kuitenkaan parkouraa paikoissa, joissa se ei ole sopivaa tai jotka voin liata tai rikkoa. Enää Dugin ei ota myöskään turhia riskejä, sillä taitavallakin parkouraajalla parin sentin virhe korkeassa paikassa tietää kuolemaa. – Haluan pysyä terveenä ja parkourata lopun elämääni. Duginin mielestä parasta parkourissa on globaali yhteisö. Muiden tekemisiä seurataan kaikkialla maailmassa internetissä ja sosiaalisessa mediassa. Arjessa lajia tehdään yksin mutta muiden kanssa. Tärkeintä on yhdessäolo. – Lähden matkalle, etsin netistä paikallisen parkouryhteisön ja kysyn, haluavatko sen jäsenet tavata. Vastaus on aina kyllä. Sitten tutustumme, yövyn heidän luonaan, hengailemme yhdessä – ja pian tuntuu, kuin olisimme tunteneet aina toisemme. Samalla tavalla majoitan Suomeen ulkomailta tulevia parkouraajia. Juttua varten on haastateltu myös tutkija Pasi Torvista Itä-Suomen yliopistosta. GLOBAALI LAJI » Rullalautailu eli skeittaus sai alkunsa 1950-luvulla Kaliforniassa Yhdysvalloissa, kun lainelautailijat halusivat kuivaharjoitella kaduilla ja tyhjissä uima-altaissa. » Parkourin synty paikallistetaan Pariisiin Ranskaan, jossa 1980-luvulla lähiönuoret ryhtyivät liikkumaan lähiympäristössään samaan tapaan kuin armeijan harjoitusradalla (parcours du combattant). » Skeittauksesta ja parkourista on lukuisia muunnelmia, kuten mäkirullalautailu eli longboarding ja freerunning, joka on parkouria temppukeskeisempää. » Skeittausta ja parkouria harrastetaan ennen kaikkea kehittyvissä maissa. Ne ovat myös varsin poikaja miesvaltaisia lajeja. Longboardaajien globaali tyttöverkosto on pyrkinyt rikkomaan sukupuolten välisiä raja-aitoja (lisätietoa esim. osoitteessa longboardgirlscrew.com). » Skateistan on kansalaisjärjestö, joka kannustaa lapsia, nuoria ja ennen kaikkea tyttöjä skeittaamaan Afganistanissa, Kambodžassa ja Etelä-Afrikassa (skateistan.org). » Gazassa palestiinalaisten nuorten miesten parkourryhmä on tuottanut videoita, joissa he esittelevät paikallisia olosuhteita parkouraamalla. Marraskuussa 2012 kuvatussa videossa he harjoittelevat hiekkakentällä samaan aikaan, kun Israelin pommit iskeytyvät taustamaisemaan (theguardian.com/cities/ video/2015/mar/10/banksy-parkourgaza-shadia-mansour-video).
KULTTUURIN TEKIJÄT KEHITYKSEN EDISTÄJINÄ
52 MAAILMANKUVA KULTTUURIN TEKIJÄT KEHITYKSEN EDISTÄJINÄ HANNU LINDR OOS
MAAILMANKUVA 53 TEEMAHAASTATTELU Minttu-Maaria Partanen Kuva: Tuula Heinilä Juha Vakkuri: ”Euroopassa ei ymmärretä Afrikan erilaisuutta” Juha Vakkurin mielestä suomalaisten mielikuvat Afrikasta kaipasivat tuuletusta, joten hän perusti suomalaisafrikkalaisen kulttuurikeskuksen Villa Karon Beniniin. Taiteilijaresidenssissä on vieraillut satoja suomalaistaiteilijoita. Miksi Villa Karo alun perin perustettiin? Villa Karo perustettiin rakentamaan kulttuurisiltaa Suomen ja Afrikan välille, koska suomalainen kulttuuriväki tiesi Afrikasta poikkeuksellisen vähän. He eivät olleet päässeet Afrikkaan edes kehitysyhteistyön puitteissa, koska sellaisia projekteja ei juuri ollut. Perustimme Villa Karon myös tasapainottamaan vinoutunutta tiedottamista ja mielikuvia Afrikasta. Tiedotusvälineille Afrikka oli pelkkien katastrofien maanosa. Afrikan myönteiset uutiset eivät ylittäneen julkaisukynnystä. Nälkä, kriisit, luonnonkatastrofit ja sodat sen sijaan ylittivät. Villan Karon perustamisen taustalla oli halu lisätä suomalaisten Afrikka-tietoutta. Se on jo muuttunut, vaikka edessä on vielä pitkä tie. Stipendiaattimme ovat vaikuttajia, joilla on laajat verkostot. Tieto leviää hyvin heidän kauttaan. Miten Villa Karo ja Benin ovat vaikuttaneet suomalaiseen taiteeseen? Yksittäisten taiteilijoiden kohdalla voidaan selvästi nähdä muutoksia. Kaksi käyntiä Villa Karossa muutti merkittävällä tavalla esimerkiksi Alvar Gullichsenin kuvataidetta. Muutokset näkyvät myös monen muun kuvataiteilijan töissä. Hiljattain kuollut Tapani Mikkonen oli hänkin hyvä esimerkki. Uskon, että säveltäjät Mikko Heiniö ja Herman Rechberger ovat saaneet Afrikasta uusia elementtejä töihinsä. Kuluneiden 15 toimintavuoden aikana Villa Karossa on työskennellyt lähes 500 stipendin saanutta taiteilijaa. Suomalaistaiteilijat ovat julkaisseet runsaasti Villa Karossa tehtyä taidetta, esimerkiksi kirjallisuutta, runoja, tv-ohjelmia, elokuvia, valokuvanäyttelyitä ja cd-levyjä. Yhteistyö suomalaisten taiteilijoiden kanssa on muuttanut jossain määrin myös afrikkalaisten taiteilijoiden aihepiiriä. Esimerkki hyvästä yhteistyöstä on Helsinki-Cotonou Ensemble, Janne Halosen ja Noel Saizanoun yhdessä perustama orkesteri, joka voitti viime vuonna suuren musiikkipalkinnon. Toinen Yhteistyö suomalaisten taiteilijoiden kanssa on muuttanut myös afrikkalaisten taiteilijoiden aihepiiriä.
54 MAAILMANKUVA KULTTUURIN TEKIJÄT KEHITYKSEN EDISTÄJINÄ hyvä esimerkki on Tanssiteatteri Eri ja sen afrikkalaistuotannot. Inspiroiko Afrikka edelleen taiteilijoita? On vaikea kuvitella, että Afrikka yhtäkkiä lakkaisi inspiroimasta taiteilijoita, samalla tavalla kuin uudet sukupolvet inspiroituvat aina uudelleen ja uudelleen Pariisista, Berliinistä ja New Yorkista. Kiitos Villa Karon, Afrikka ja Länsi-Afrikka nähdään Suomessa vähemmän yhtenäisenä kulttuurialueena. Se on ollut yksi suurimpia väärinkäsityksiä. Afrikka on pinta-alaltaan niin valtava maanosa, että sinne mahtuu käsittämättömän paljon erilaisuutta. On hyvä muistaa, että koko Länsi-Eurooppa mahtuisi Kongon demokraattisen tasavallan rajojen sisään. Ja että pelkästään pienessä Beninissä puhutaan 52 kieltä. Euroopassa ei ymmärretä Afrikan erilaisuutta eikä mittasuhteita. Eurooppa on pieni, Afrikka on suuri. Olet itse kirjoittanut paljon Afrikasta. Miksi maanosa kiehtoo sinua? Olen kirjoittanut paljon Afrikasta, koska maanosassa on vielä niin paljon asioita, joista ei ole kirjoitettu. Olen ollut Afrikan kanssa tekemisissä 44 vuotta. Sen aikana minulle on syntynyt henkilökohtaisia suhteita moneen Afrikan maahan. Viime vuosina tietysti Länsi-Afrikka ja Benin ovat vieneet eniten aikaani. Mutta Senegal, JUHA VAKKURI • 69-vuotias kirjailija ja kulttuurivaikuttaja. • Perusti taiteilijaresidenssin ja kulttuurikeskuksen Villa Karon vuosituhannen vaihteessa LänsiAfrikkaan Beniniin. • Kirjoittanut toistakymmentä Afrikkaan liittyvää romaania ja tietokirjaa sekä runokokoelmia, tv-esseitä ja näytelmiä. • On aiemmin toiminut muun muassa YK:n kehitysohjelman UNDP:n palveluksessa Afrikassa sekä MTV:n ja Yleisradion ohjelmapäällikkönä. Namibia, Etelä-Afrikka, Sambia ja Etiopia ovat myös tehneet suuren vaikutuksen. Mikään maa ei ole jättänyt minua välinpitämättömäksi. Kirjoitan parasta aikaa kustantajan ehdotuksesta muistelmia. Niiden pitäisi ilmestyä 2016. Mitkä Afrikan ilmiöt ovat mielestäsi tällä hetkellä kiinnostavia? Haluaisin kuulla Länsi-Afrikan ensimmäisen sinfonian. Lisäksi haluaisin nähdä, mihin johtaa Kiinan päättäväinen pyrkimys päästä maailman ainoaksi suurvallaksi, mitä Kiina tavoittelee Afrikassa. Haluaisin nähdä Afrikan, jossa on yhtä paljon tietokoneita kuin Suomessa, ja hurrata ensimmäiselle afrikkalaiselle maalle, josta tulee jalkapallon maailmanmestari. Millaisena näet Villa Karon tulevaisuuden? Entä Afrikan? Näen Villa Karon tulevaisuuden hyvin valoisana, kunhan EU muuttaa afrikkalaisia taiteilijoita ja tutkijoita syrjivää viisumipolitiikkaansa. Näen Afrikan tulevaisuuden myönteisenä, vaikka edessä on vielä paljon kompastuskiviä, joita myös me eurooppalaiset joko tietoisesti tai tiedostamatta sirottelemme afrikkalaisten tielle. Puhumme vapaakaupasta, vaikka oikeasti tarkoitamme, että eurooppalaisilla ja amerikkalaisilla pitäisi olla vapaat markkinat Afrikassa, mutta afrikkalaisilla ei Euroopassa ja Amerikassa. TUULA HEINILÄ
MAAILMANKUVA 55 Mia Couton viimeisin romaani alkaa afrikkalaisella sananparrella: ”Siihen asti, kun leijonat keksivät omat tarinansa, metsästäjät ovat metsästystarinoiden sankareita”. Romaanin nimi on A Confissão da Leoa (Naarasleijonan tunnustus). Kirja ilmestyi vuonna 2012. Romaanissa pääsee ääneen itse leijonakin, mutta leijonien tarinoiden kertojaksi voi myös kutsua itse Coutoa. Hän kertoo tarinoita, jotka muutoin jäävät kuulematta. Couto vie romaaneissaan lukijansa niin Mosambikin pikkukyliin, maan sisällissodan (1977–1992) loppuvaiheisiin kuin mosambikilaisten naisten arkeenkin. Lukija tempautuu maagiseen maailmaan, jossa kuolleet ovat elossa, hyönteisissä asuu henkiä ja kokonainen maa voi lakata olemasta. Monissa Couton romaaneissa erilaisten maailmankuvien kohtaaminen on tärkeässä osassa. Kun Mosambikin maaseudulla tapahtuu jotain erikoista, sinne lähetetään asiantuntijoita, seudun tapoja tuntemattomia muukalaisia. Kohtaamisista syntyy väistämättä ristiriitoja, jotka paljastavat, kuinka muualta tulevien maailmankuva on rajallinen. Niitä Couto käsittelee usein huumorin kautta. Ulkopuoliset vaikuttavat paikallisten silmissä tietämättömiltä hölmöiltä, jotka eivät ymmärrä maailmasta paljoakaan. Usein käy niin, että eniten uutta kohtaamisesta oppivat juuri muualta tulleet, joiden maailmankuva alkaa horjua. Tarinoiden totutut sankarit – niin leijonanmetsästäjät kuin länsimaisten järjestöjen avustustyöntekijätkin – menettävät roolinsa, kun ääneen päästetään ne, jotka eivät tavallisesti saa pääosaa. Kirjoja kirjoittava biologi Mia Couton romaani naarasleijonasta perustuu tositapahtumiin. Vuonna 2008 Cabo Delgadon alueella Pohjois-Mosambikissa leijonat alkoivat hyökkäillä seudun kylissä asuvien ihmisten kimppuun. Samalla seudulla oli nuoria tutkijoita, jotka nukkuivat teltoissa ja kulkivat jalan. Heidän oli määrä seurata öljy-yrityksen työskentelyä ympäristönäkökulmasta. Maputosta lähetettiin alueelle kaksi kokenutta metsästäjää, Couto kertoo kirjansa johdannossa. Leijonien uhreja oli tässä vaiheessa jo parikymmentä. Tilanne liippasi kirjailijaa läheltä: nuoret työskentelivät hänen yrityksessään, ja Couto oli itsekin vieraillut paikalla usein. Couto on ammatiltaan biologi. Vuonna 1955 syntyneen Couton vanhemmat ovat kotoisin Portugalista. Kun Portugalin entinen siirtomaa Mosambik itsenäistyi vuonna Anna Pöysä Mia Couto nostaa esiin monia ääniä Mosambikista Kun Mia Couto julkaisi runokirjan 80-luvulla, vastaanotto Mosambikissa oli epäileväinen. Nykyään Couto on Mosambikin kirjallisuuden supertähti, jonka maine on kiirinyt kauas maan rajojen ulkopuolelle. Totutut sankarit menettävät roolinsa, kun ääneen päästetään ne, jotka eivät tavallisesti saa pääosaa.
56 MAAILMANKUVA KULTTUURIN TEKIJÄT KEHITYKSEN EDISTÄJINÄ 1975, monet portugalilaiset lähtivät maasta. Coutosta, joka työskenteli tuolloin toimittajana, tuli puolestaan maan uuden uutistoimiston johtaja. Oikealta nimeltään kirjailija on António Emílio Leite Couto. Tarina kertoo, että pienenä poikana Couto piti kovasti kissoista. Sana mia viittaa kissojen naukumiseen. Ensimmäisen kaunokirjallisen teoksensa, runokokoelman, Couto julkaisi vuonna 1983. Myöhemmin hän on kirjoittanut ennen kaikkea romaaneja, kolumneja sekä mielipidetekstejä. Ensimmäiset Couton kirjat saivat mosambikilaiset kirjallisuuspiirit kuohahtamaan. Miten kaupungissa kasvanut portugalilaistaustainen mies voisi kirjoittaa uskottavasti ja aidosti mosambikilaisista maalaisista? Valhe joka kertoo totuuden Leijonien hyökkäyksiä käsittelevä romaani on sijoitettu kuvitteelliseen Kulumanin kylään, vaikka romaani perustuukin tositapahtumiin. Muissakin romaaneissaan Couto on tarttunut Mosambikin tapahtumiin, kuten pitkään sisällissotaan tai YK:n toimiin maassa sodan jälkeen. Tapahtumat saavat uudenlaisia piirteitä, kun ne luodaan uudelleen kaunokirjallisina teoksina. Couton romaaneilla on kuitenkin selvä yhteiskunnallinen ulottuvuus, ja Couto sanoo, että kirjailijoilla on roolinsa yhteiskunnassa, halusivat he sitä tai eivät. Hän kokee, että kirjailijan työhön kuuluu totuuden ja vapauden puolustaminen. Niitä kirjailija edistää kirjoittamalla fiktiota. Coutolle kirjallisuus on valhetta, joka kertoo totuuden. A Confissão da Leoa -romaanissa Mia Couto kuljettaa rinnakkain paikallisen tytön ja metsästäjän tarinoita heidän päiväkirjamerkintöinään. Metsästäjät näkevät leijonien hyökkäysten taustalla eläinten vaikeudet hankkia ruokaa, mutta tytön näkökulmasta syyt ovat paljon monisyisemmät. Ne kietoutuvat esimerkiksi henkien maailmaan ja naisten asemaan – kaikki leijonien uhritkin olivat naisia, myös todellisuudessa. Vaikka kyseessä onkin Couton keksimä näkökulma, se muistuttaa, miten totuuksia voi olla enemmän kuin yksi. Metsästäjän tarina on vain yksi versio, mutta sen rinnalla on useita muita, syvemmälle paikan historiaan ja kulttuuriin ulottuvia tulkintatapoja. Eräässä kolumnissaan Couto kirjoittaa, miten köyhistä maista tulevia filosofioita ei oteta vakavasti. Sen sijaan uskotaan yhteen ainoaan ja oikeaan tapaan ymmärtää ja tuntea maailma. Asennetta Couto pitää rasismin viimeisenä rippeenä. Se näkyy myös hänen romaaneissaan. Niissä näkyy myös samassa kolumnissa Couton esiin nostama pyyntö. Hän toivoo, että esimerkiksi Afrikasta puhuttaessa paikallisia ajatustapoja ja perinteitä ei nähtäisi aikaan pysähtyneinä. Ne elävät ja muotoutuvat ajan mittaan. Kulumanin naisten tarinoissa on esimerkiksi naisten perinteisen aseman kyseenalaistavia piirteitä. Maailma kuuntelee Coutoa Vaikka Couton romaaneissa tapahtumat ja päähenkilöt ovat paikallisia, tarinoilla on koko maailmaa ja sen nykytilaa kommentoiva ulottuvuus. Siitä kertoo myös kirjailijan kasvava suosio hänen kotimaansa ulkopuolella. Couton romaaneja on julkaistu yli 20 maassa ja hänen Mosambikin sisällissotaa kuvaava Terra Sonâmbula on valittu yhdeksi merkittävimmistä 1900-luvun afrikkalaisista kirjoista. Hän on saanut muun muassa portugalinkielisen kirjallisuuden arvostetuimman Camões-palkinnon ja oli ehdolla yhdeksän muun kirjailijan kanssa kansainvälisen Bookerpalkinnon saajaksi. Kahden Couton romaanin pohjalta on tehty elokuva. Sanna Pernu on suomentanut kaksi Couton romaania: Plumeriaverannan sekä Flamingon viimeisen lennon. 1980-luvun Couton kritisoijat ovat siis saaneet syödä sanansa moneen kertaan. Enää kirjailijan taitoja kuvata Mosambikia ei kyseenalaisteta. Kirjailijan työhön kuuluu totuuden ja vapauden puolustaminen.
MAAILMANKUVA 57 MIA COUTO • Syntyi Beiran kaupungissa Mosambikissa vuonna 1955 ja asuu pääkaupungissa Maputossa perheensä kanssa. • Couton vanhemmat muuttivat Portugalista Mosambikiin 50-luvun alussa. Mosambik oli vuoteen 1975 asti Portugalin siirtomaa. • Ammatiltaan biologi, mutta työskennellyt myös toimittajana ja opiskellut lääketiedettä. • Aloitti uransa julkaisemalla runokirjan Raiz de Orvalho (1983) ja on sittemmin kirjoittanut novelleja, romaaneja, kolumneja ja mielipidekirjoituksia. • Couton ensimmäinen romaani, Terra Sonâmbula (1992), valittiin yhdeksi Afrikan 1900-luvun tärkeimmistä romaaneista. Se kertoo Mosambikin sisällisodasta, ja herätti huomiota myös kielellisellä luovuudellaan. • Voitti vuonna 2013 portugalinkielisen kirjallisuuden merkittävimmän tunnustuksen, Camões-palkinnon, ja vuonna 2014 Neustadt-palkinnon.
58 MAAILMANKUVA KULTTUURIN TEKIJÄT KEHITYKSEN EDISTÄJINÄ – On selvää, että elokuvateollisuudessa on potentiaalia, ja sillä voi olla valtava merkitys maan kehitykselle. Nigeria on siitä hyvä esimerkki, East African Documentary Film Fundin perustaja ja toiminnanjohtaja Judy Kibinge kertoo. Useita dokumentti-ja fiktioelokuvia ohjannut Kibinge viittaa Afrikan mantereen menestyneimpään elokuvakoneistoon, Nigerian Nollywoodiin, joka tuottaa yli tuhat elokuvaa ja miljardeja dollareita vuodessa. Maan elokuvateollisuus on jopa koko maailman mittakaavassa toiseksi suurin Intian Bollywoodin jälkeen. Kenian elokuvateollisuus sen sijaan on vielä melko vaatimatonta, mutta halua sen kehittämiseen löytyy, niin tekijöiltä kuin valtioltakin. Vuonna 2005 Keniaan perustettiin kansallinen elokuvakomissio, Kenyan Film Commission. Toistaiseksi sen toiminta keskittyy lähinnä markkinoimaan ja tiedottamaan elokuva-alasta. Suoranaisia puitteita elokuvan tekemiselle se ei tarjoa. Presidentti Uhuru Kenyatta on kuitenkin lupaillut lisää panostuksia elokuvateollisuuden kehittämiseen. Elokuvia tehdään niukoilla resursseilla Elokuvien tekeminen ei ole Keniassa helppoa. Kibingen mukaan rahoituksen löytäminen on tekijöiden suurimpia haasteita. – Fiktioelokuvia varten rahoitusta voi saada yksityisiltä tv-kanavilta, mutta helppoa se ei ole. Dokumentteja taas saattavat tukea järjestöt ja yritykset. Kibingen uusinta fiktioelokuvaa Something Necessary (2013) rahoitti saksalainen One Fine Day Films. Kibingen mukaan ulkomaisen tuen löytäminen on kuitenkin harvinaista. Elokuva-alan koulutusta ei ole Keniassa nimeksikään. Kibingen tavoin monet toimijat ovat tulleet alalle ilman varsinaista koulutusta. – Tekijöillä on valtava halu oppia ja kehittyä, mutta maastamme puuttuu alan tietotaitoa, opettajia ja kouluja. Kibinge valittelee myös levityskanavien puutetta. Vaikka elokuvan onnistuisi toteuttamaan, sille on vaikea löytää kunnollisen korvauksen maksavaa levittäjää. Joukko alan toimijoita onkin alkanut levittää elokuviaan itse: paljon huomiota saanut, Riverwood-nimellä kulkeva elokuvantekijöiden ryhmä tuottaa elokuvia paikallisilla kielillä, hyvin pienellä budjetilla ja valtavan nopealla tahdilla. Elokuvat päätyvät suoraan dvd-myyntiin, ja tuotot kulkeutuvat takaisin tekijöille. Niukoista puitteista huolimatta Kibinge uskoo vahvasti, että elokuva-ala on kasvamaan päin. Uusia tekijöitä tulee alalle, ja kiinnostus erityisesti dokumenttielokuvaa kohtaan kasvaa. Kibingen mukaan Keniassa keskustellaan paljon eloAija Kuparinen Kuvat: Mikko Kuparinen Keniassa nousee elokuvan uusi sukupolvi Kenian elokuvateollisuus on vielä pieni, mutta alan ammattilaiset ja opiskelijat uskovat elokuvatuotannon kasvuun. Alalle tulee uusia lahjakkuuksia Kiberan slummin elokuvakoulusta.
MAAILMANKUVA 59 Uusia tekijöitä tulee alalle, ja kiinnostus erityisesti dokumenttielokuvaa kohtaan kasvaa. Elokuvakoulun käynyt Erasto Walter Mayogi on saanut töitä yhteisöteatterihankkeesta. Hankkeessa pyritään teatterin keinoin esimerkiksi purkamaan heimokeskusteluiksi ajautuvia riitoja ja konflikteja slummeissa, Mayogi sanoo.
60 MAAILMANKUVA KULTTUURIN TEKIJÄT KEHITYKSEN EDISTÄJINÄ kuva-alan tulevaisuudesta. Hän on kuullut puhuttavan muun muassa elokuvalle omistetun kulttuurikeskuksen perustamisesta. – Toistaiseksi se vaikuttaa huhupuheelta, mutta uskon, että yritystä on. Nuoret tekijät luottavaisina Kasvuun uskoo myös Kiberan slummissa toimivan Hot Sun Film Schoolin oppilas Kevin Kiarie. – Elokuvateollisuus kehittyy Keniassa koko ajan. Uskon muutokseen ja siihen, että pystyn työllistymään alalla, Kiarie sanoo. Hän kertoo haaveilevansa urasta casting-työn parissa, mutta myös näytteleminen ja käsikirjoittaminen kiinnostavat. – Kirjoitan asioista, joita näen ympärilläni. Rakastan sitä, että voin innostaa ihmisiä tarinoillani. Suosikkigenrejäni ovat kauhu ja draamaelokuvat. Hot Sun Film School on toistaiseksi Kenian ainoa elokuva-alan käytännön opetusta tarjoava koulu. Sen perusti amerikkalainen elokuvaohjaaja Nathan Collett kuusi vuotta sitten kuvattuaan Kiberassa elokuvan Togetherness Supreme. Collett kokosi elokuvan työryhmän paikallisista nuorista ja halusi rakentaa heille paikan, jossa he voivat jatkaa alaan perehtymistä. Tähän mennessä koulun on käynyt yli 70 nuorta. Hot Sun Film Schoolin oppilas Valerie Iminza kertoo aina pitäneensä elokuvista. Kurssin aikana hän aikoo toteuttaa dokumentin kiberalaisista yksinuhuoltajaäideistä. – Heitä on täällä paljon. Aiheesta on tärkeää puhua, ja haluan jakaa heidän tarinansa, Iminza kertoo. Kiarien tavoin hän uskoo löytävänsä töitä koulun jälkeen. Tekijöillä on valtava halu oppia ja kehittyä, mutta Keniasta puuttuu alan tietotaitoa, opettajia ja kouluja. Kibera TV:n tuottaja Felix Munde Ondigo kertoo, että kanava pyrkii tarjoamaan monenlaisia näkökulmia slummeista.
MAAILMANKUVA 61 – Voisin aloittaa jollain tv-asemalla, Iminza suunnittelee. Koulutus on opiskelijoille maksullista, mutta maksuajat joustavat tarvittaessa. Monet etsivät kurssimaksuja varten itselleen tukijan. Iminzan koulumaksut maksaa italialainen järjestö. Lisäksi nuori nainen tekee viikonloppuisin kampaajan töitä. Koulussa hyvät puitteet Hot Sun Film Schoolin opiskelijat valitaan pääsykokeissa kaksi kertaa vuodessa. Sisään pääsee alle kymmenen oppilasta kerrallaan. Koulutus kestää viisi kuukautta. Sinä aikana kurssilaiset oppivat käytännön tekemistä ja toteuttavat lyhytelokuvan. Valtaosa opettajista on koulun entisiä oppilaita, mutta koulu on saanut myös vierailevia luennoitsijoita, muun muassa BBC:n entisen toimittajan, kertoo koulun koordinaattori Aida Achieng. Achieng kehuu koulun tasoa. Hän kertoo oppilaiden työllistyneen varsin hyvin. Valtaosa päätyy paikallisille tv-asemille tai media-alan yrityksiin. – Meillä on hyvä maine. Tänne tulee opiskelijoita jopa Nairobin yliopistosta hakemaan käytännön oppia, Achieng sanoo. Achieng on itsekin koulun entinen oppilas ja työskentelee nyt koululla kokopäiväisesti. Hän asuu koulurakennuksen yläkerrassa pienen poikansa kanssa. – Koordinaattorille on täällä asunto, sillä koulussa on kalliita laitteita ja on hyvä, että täällä on aina joku. Hot Sun Film Schoolin puitteet ovatkin varsin hyvät. Kamerat ja laitteet ovat moderneja, ja ne ovat oppilaiden käytössä kouluajan ulkopuolellakin. Achieng on ensimmäiseltä ammatiltaan kampaajamaskeeraaja. Hän sai ensikosketuksen elokuva-alaan jo ennen koulua nähtyään ilmoituksen Kiberassa kuvattavasta elokuvasta, johon haettiin assistentteja. Achieng sai maskeeraajan paikan. – En tiennyt elokuva-alasta mitään, mutta ohjaaja sanoi, että nyt ei ole vaihtoehtoja, teet vain. Achieng haluaisi erikoistua elokuvamaskeeraukseen ja oppia erityisefektien tekemistä, mutta Keniassa ei ole koulua, jossa alaa voisi opiskella. – Pitäisi päästä töihin johonkin ulkomaiseen elokuvatuotantoon, jotta saisin käytännön oppia. Oma tv-kanava murtaa ennakkoluuloja Film Schoolin entinen oppilas Erasto Walter Mayogi kertoo saaneensa koulun jälkeen töitä yhteisöteatterihankkeesta. – Koulutamme teatteriharrastajia työpajoissa. Käsittelemme aiheita, jotka aiheuttavat konflikteja ja järjestämme ilmaisia esityksiä ympäriinsä, hän selittää. Esitysten jälkeen Mayogi työryhmineen keskustelee yleisön kanssa näytelmän herättämistä ajatuksista. – Kun vessoja on slummissa yksi sataa ihmistä kohden, on selvää, että jos avain katoaa, syntyy riitoja ja konflikteja. Usein ne kääntyvät heimokeskusteluksi. Tällaisia aiheita me pyrimme teatterin keinoin purkamaan, Mayogi sanoo. Yhteisöteatterin lisäksi Mayogi kuvaa ohjelmia Kibera TV:lle, Hot Sun Film Schoolin yhteyteen perustetulle tv-kanavalle. Kanava näyttää lyhyitä tarinoita Kiberan arjesta. Aiheet käsittelevät ajankohtaisia asioita kulttuurista urheiluun. – Slummeista ajatellaan pahaa, ja niitä kohtaan on ennakkoluuloja, kertoo Kibera TV:n tuottaja Felix Munde Ondigo. – Kanava pyrkii tarjoamaan monenlaisia näkökulmia. Haluamme näyttää, että täällä tapahtuu myös hyvää ja että täällä on paljon taitavia ja ahkeria ihmisiä. Hot Sun Film Schoolin koordinaattori Aida Achieng.
62 MAAILMANKUVA KULTTUURIN TEKIJÄT KEHITYKSEN EDISTÄJINÄ Iida Riekko Kuvat: Mikko Toivonen ja Anna Könönen Parempi maailma tytöille Wings to Fly -taideprojektin koordinaattori Katriina Honkanen tarttuu elämässään ennenkokemattomiin haasteisiin. Tyttöjen pelastaminen on hänelle elämäntehtävä.
MAAILMANKUVA 63 Tammikuun viides päivä vuonna 2014 muutti teatterintekijä ja muusikko Katriina Honkasen elämän. Helsingin Sanomien sivuilta vyöryivät valokuvaaja Meeri Koutaniemen ottamat hätkähdyttävät valokuvat. Ne käänsivät leppoisan sunnuntaiaamuun tunnelman päälaelleen. Mielen valtasivat epäusko ja toivottomuus. Sitten nousi raivo. – Kuvasarjassa on kuva suoraan kohti katsovasta nuoresta tytöstä juuri ennen hänen silpomistaan ja teksti: ”Hetki ennen tuskaa”. Se sai minut päättämän, ettei näin voi jatkua vaan minun on tehtävä jotain, Honkanen sanoo. Taiteilijat tyttöjen puolesta Nyt ei riittänyt pelkkä rahalahjoitus avustusjärjestöjen käyttöön. Oli toimittava itse. Oman ammattinsa ja osaamisensa likoon laittaminen tuntui Honkasesta oikealta tavalta. Esikuva löytyi muutaman vuosikymmenen takaa. – Useita hyväntekeväisyysprojekteja vetänyt Bob Geldof väijyi taustalla, kun lähdin miettimään, emmekö me suomalaistaiteilijat voisi tehdä jotain vastaavaa. Ajattelin, että eri alojen taiteilijat lähtevät luomaan omia teoksiaan, jotka jollakin tavalla liittyvät tähän aiheeseen. Naisiin ja tyttöihin kohdistuva väkivalta ja epätasaarvo ilmenevät jo tyttöjen osaamisen vähättelynä ja epätasa-arvona työpaikkojen täyttämisessä. Pahimmillaan se on raakaa psyykkistä ja fyysistä väkivaltaa ja tappamista. Taustalla on usein kulttuuriset asenteet, joiden alkuperää ei aina edes tunneta. Väkivalta ja alistaminen ovat samalla tavalla arkea niin Suomessa kuin Keniassa. Muodot ovat ehkä erilaiset, mutta tekojen takana olevat rakenteet ja asenteet ovat samat. Perimmältään kyse on halusta ja tarpeesta alistaa ja kontrolloida tyttöjä ja naisia. – Suomessa perheväkivalta rehottaa, ja meillä on esimerkiksi uskonnollisia yhteisöjä, joissa vanhat naiset ylläpitävät vahingollisia traditioita. Haluan tehdä nämäkin asiat näkyviksi, Honkanen sanoo. Taitelijat eturintamassa Havahtumisensa jälkeen Honkanen lähti hakemaan projektiinsa eri alojen taiteilijoita. Hän halusi ihmisten kokevan eri taidemuotojen herättämät kokemukset samalla tavalla kuin hän oli muusikkona ja teatterintekijänä kokenut valokuvan vahvan vaikutuksen omaan elämäänsä. Taiteilijaverkoston kokoamisen rinnalla Honkanen otti yhteyden kansalaisjärjestöihin, joista Plan ilmoitti heti, että tämä aihe on sen ydinaluetta ja halusi lähteä mukaan toteuttamaan Honkasen koordinoimaa Wings to Fly -projektia. – Päätimme jo varhain, että tämä on ennen kaikkea taiteilijaprojekti, jossa Plan on tukiverkkomme ja tarjoaa verkostonsa sekä osaamisensa käyttöömme. Taiteilijoita on saatettu projektin pariin koordinaattoriryhmän avulla. Siihen kuuluu edustajia muun muassa sirkuksesta, kuvataiteista ja teatterista. Koordinaattorit välittävät viestiä projektista ja keräävät verkostoistaan ideoita uusiksi Wings to Fly -teoksiksi. – Monilla mukaan tulleista taiteilijoista oli jo valmiina tähän sopivia projekteja. Vastaavasti monet ryhmät intoutuivat ideoimaan varta vasten tähän liittyviä uusia töitään. On ollut hienoa nähdä, miten köyhistä köyhimmät taiteilijat haluavat lahjoittaa projektiin osan tai jopa kaikki esitystensä lipputulot. Wings to Fly -projektin varat ohjautuvat Planin työhön tyttöjen hyväksi. Planilla on maailmanlaajuinen kampanja Koska olen tyttö, joka keskittyy kehitysmaissa olevien tyttöjen suojeluun ja heidän koulutuksen edistämiseen. Wings to Fly käynnistyi virallisesti naistenpäivänä tänä keväänä, kestää vuoden ja huipentuu vuoden 2016 naistenpäivänä Helsingissä pidettävään Wings to Fly -tapahtumaan. Nyt ei riittänyt pelkkä rahalahjoitus. Oli toimittava itse.
64 MAAILMANKUVA KULTTUURIN TEKIJÄT KEHITYKSEN EDISTÄJINÄ Maailma paremmaksi Koutaniemen ottamat tyttöjen ympärileikkauskuvat olivat Honkaselle viimeinen pisara, jotta hän alkoi toimia. Viime vuosina esillä olleet lukuisat naisten ja lasten raa’at pahoinpitelyt ja kidutuskertomukset olivat nostaneet halun toimia jo aiemmin pintaan. Musiikintekijänä Honkanen on osallistunut lukuisiin hyväntekeväisyysprojekteihin. Esimerkiksi viime talvena hän organisoi konsertin, jonka tuotto meni kokonaisuudessaan Vailla vakituista asuntoa ry:n hyväksi. Myös musiikin sisällössä, sen tarinoissa, pitää olla muuta kuin ruusuisia pilvilinnoja ja vaaleanpunaisia ihmissuhteita. – Yleisinhimilliset tarinat koskettavat jokaista. Olen tehnyt vuosien varrella lauluja nuorien tyttöjen vaikeistakin asioista. Siljan talossa, Judith ja Roosa kertovat eristyneestä tai pakkotilanteessa olevista tytöistä. Sano kyllä Seikkailijan elämänasenne on ohjannut Honkasen polkua. Pelkäämättömyys ja halu nähdä uutta ovat antaneet paljon. – Monet opettelevat sanomaan ei. Minä olen oppinut sanomaan kyllä asioille, joita en ole ennen tehnyt ja joita en osaa. Kun sanon kyllä, pääsen ottamaan selvää uusista asioista ja opettelemaan uutta. Niin on käynyt myös tämän projektin kanssa. ”Kyllä” on merkinnyt isoja muutoksia elämässä. Viime vuonna alkanut uusi työ Mikkelin teatterin johtajana, kolmen tunnin junamatkan päässä kotoa, on yksi suurimmista. Sellainen oli myös hyppy näyttelijän roolista ohjaajaksi. – Minua pyydettiin vuonna 2002 ohjaamaan Kivimyrsky-näytelmää Nurmijärven Kivijuhlille. Sanoin pokkana, että osaan, vaikka olin aiemmin tehnyt vain muutamia näytelmiä tyttäreni koulussa. 150 hengen ohjaamisen lisäksi yhdistin Aleksi Kiven viisi näytelmää yhdeksi, vastasin dramatisoinnista ja sävelsin vielä musiikin näytelmään. Vapauden illuusio Jo ensimmäisen Uni-nimisen levyn tekeminen vuonna 1990 oli uhkarohkeaa heittäytymistä. – Valehtelin, että minulla on hirveästi valmiita biiKatriina Honkanen kävi tutustumassa Etiopiassa Planin työhön kehitysmaiden tyttöjen hyväksi. Honkanen kertoo, että suurimman vaikutuksen häneen teki tyttöjen toivo ja voimautuminen.
MAAILMANKUVA 65 sejä, vaikka niitä oli vain yksi. Kun itsensä laittaa liriin, niin sitten on pakko tehdä, Honkanen naurahtaa. Sittemmin omia levyjä on syntynyt yhdeksän, joiden lisäksi Honkanen on tehnyt lauluja muille artisteille sekä näytelmämusiikkia. Uuden tekeminen, näkeminen ja kokeminen ovat Honkaselle sekä arkea että suurin unelma. Hänen ei tarvitse miettiä kauaa, kun kysyn suurimmasta haaveesta tässä elämässä. – Maailman näkeminen ja matkustaminen ovat minulle tärkeitä. Haluaisin sukeltaa sellaiseen maailmaan, jota tavallinen turisti ei näe. Siksi tämän projektin aikana tekemämme Etiopian matka Planin hankkeisiin oli ainutlaatuinen kokemus. Siinä oli samanlainen tunne kuin ensimmäisellä interraililla. Se on Mika Waltarin kirjoista tuttu absoluuttisen vapauden illuusio ja tunne olla kaikesta irti. Eri puolilla Suomea toteutettavien taideesitysten tapahtumatiedot päivittyvät Wings to Fly:n Facebook-sivustolle sekä nettisivuille wingstofly.fi. TYTTÖJEN TOIVO Katriina Honkanen matkusti yhdessä Planin Wings to Fly -työryhmän kanssa helmikuun alussa 2015 Etiopian Sidamaan tutustumaan Planin työhön tyttöjen suojelun ja koulutuksen parantamiseksi. Nähty ja koettu vahvistivat määrätietoisuutta toimia. – Suurimman vaikutuksen teki nuorten tyttöjen toivo ja voimautuminen. He olivat saaneet luvan puhua ja olla toiveikkaita omasta tulevaisuudestaan. Tulevaisuus ei enää ollutkaan sitä, että ensin silvotaan, sitten joutuu naimisiin ja äidiksi todella nuorena, Honkanen sanoo. Mahdollisuus opiskella, saada ammatti ja luoda oma tulevaisuus heijastui kymmenien tyttöjen silmistä. Muutos näkyi myös vanhojen tapojen ja rakenteiden murtumisena ja uusina toimintatapoina. Keskustelukulttuuri ja yhteisistä asioista päättäminen ovat muuttuneet totaalisesti monissa Planin avustamissa kylissä. Kulttuuri, jossa naisilla ei ole ollut puhevaltaa, on muuttunut niin, että kaikki kylän asukkaat ovat tasavertaisina päättämässä asioista. – Kyläkomiteoiden työtä johtaa sekä mies että nainen. Ihmiset tuovat keskusteluihin hyvin käytännönläheisiä asioita. Oli häkellyttävää nähdä, miten avoimesti he puhuivat ympärileikkauksen aiheuttamista ongelmista ja lapsiavioliitoista. Samaan hengenvetoon keskusteltiin kasvimaiden perustamisesta, ruuan monipuolisuudesta ja wc-hygienian parantamisesta. Kyläkokouksissa tehdään tärkeitä päätöksiä. – Lapsen syntymän yhteydessä riemuittiin ennen kiljumalla vain silloin, kun lapsi oli poika. Nyt kyläkokous päätti, että samalla tavalla kiljutaan, kun lapsi on tyttö, Honkanen iloitsee. – Kun sanon kyllä, pääsen ottamaan selvää uusista asioista ja opettelemaan uutta, Katriina Honkanen sanoo.
MONEN KULTTUURIN RAKKAUTTA Anni Valtonen & Milka Alanen: Uusia suomalaisia Like 2014. Suomessa asuu kymmeniätuhansia pareja, joiden toinen osapuoli on syntynyt maan ulkopuolelta. Yli sadantuhannen lapsen jompikumpi vanhempi on syntynyt muualla kuin Suomessa. Monikulttuurinen perhe-elämä on arkea erityisesti suurissa kaupungeissa. Helsingissä liki viidennes avioliitoista solmitaan suomalaisen ja muunmaalaisen välille. Toimittaja-kirjailija Anni Valtonen ja valokuvaaja Milka Alanen antavat äänen ja kasvot kahdelletoista parille, jotka kertovat omin sanoin suhteensa synnystä ja perheensä tarinasta. Kertomukset rakentuvat kummankin osapuolen monologista. Haastateltavat puhuvat avoimesti kulttuurien ja persoonien törmäyspisteistä. Mikä valitaan kotikieleksi, ympärileikataanko poika, mitä jos toinen rakastaa tanssimista ja toinen ei? Mikä on sopiva tasapaino yksityisyydelle ja yhteisöllisyydelle, ja miten selvitä jatkuvasta ikävöinnistä, kun osa lähipiiristä asuu kaukana? Kirja pohtii myös, miksi eri kulttuureista tulevien suhteet päättyvät muita useammin eroon. Ennen kaikkea tarinat korostavat silti rakkautta ja läheisyyttä. Lukijaa jäävät lämmittämään persoonalliset luonnehdinnat, joilla haastateltavat kuvaavat toistensa ihanimpia puolia. Monikulttuurisuus näyttäytyy kirjassa ennen muuta perheiden rikkautena. Ilmava taitto tekee kunniaa Alasen kauniille, herkille henkilökuville. Dokumentaarisen arjen raportoinnin sijaan Alanen on kuvannut elegantteja muotokuvia. Tarinoihin ja kuviin voi tutustua myös kirjan verkkosivuilla uusiasuomalaisia.fi. IIDA RIEKKO KUINKA IMPERIUMI MURENEE Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä Gummerus 2015. Britti-imperiumi rakoili liitoksistaan kauan ennen lopullista romahtamistaan. Kamila Shamsie kuvaa romaanissaan Jumala joka kivessä imperiumin moraalista rapautumista. Monelle vuosikymmenelle kurkottava tarina alkaa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Nuori englantilainen arkeologi Viv rakastuu kaivauksilla turkkilaiseen kollegaansa. Sota repii parin erilleen, ja uskollisuudesta Britanniaa kohtaan Viv päätyy kertomaan maansa tiedustelupalvelulle asioita, jotka kääntyvät kohtalokkaiksi turkkilaiselle rakastetulle. Samaan aikaan nuori pataanisotilas Qayuum taistelee Ranskassa kruunun puolesta. Intialaisten sotilaiden epäinhimillinen kohtelu sotilassairaalassa saa hänet ajattelemaan, ettei imperiumi kunnioita alusmaidensa ihmisiä. Vivin ja Qayuumin kohtalot risteävät, kun Viv matkustaa Peshawariin nykyisen Pakistanin alueelle etsimään rakastettuaan ja Aleksanteri Suuren kadonnutta diadeemia. Qayuumin pikkuveljestä Najibista tulee Vivin oppilas ja brittiläisen historiankirjoituksen harras ihailija. Kolmikon tiet yhtyvät jälleen vuonna 1930, kun Viv palaa Peshawariin aloittaakseen kaivaukset Najibin kanssa. Historia puuttuu kuitenkin jälleen suunnitelmiin: intialaisten väkivallaton protestiliike kasvaa, ja brittihallinto vastaa Peshawarissa mielenosoittajien joukkosurmalla. Jokainen joutuu arvioimaan lojaliteettinsa ja asemansa jännittyneessä tilanteessa. Shamsie herättää historialliset paikat ja tapahtumat eloon ja kuljettaa suurta tarinaansa hallitusti ja vetävästi, mutta henkilöhahmot kaipaisivat verevyyttä ja moniulotteisuutta tuntuakseen todellisilta. IIDA RIEKKO Maailmankuvan lukuvinkit 66 MAAILMANKUVA
ONNETON PERHE ONNETTOMASSA MAAILMASSA Elina Hirvonen: Kun aika loppuu WSOY 2015. Mikä on yksilön vastuu siitä, että ihmiskunta tuhoaa ympäristöä ja elämisen mahdollisuuksia? Mikä on vanhempien vastuu siitä, että omasta lapsesta tulee joukkosurmaaja? Elina Hirvonen tarttuu uudessa romaanissaan Kun aika loppuu raskaisiin moraalisiin kysymyksiin. Teos on tunnelmaltaan ja teemoiltaan lähisukua Hirvosen edellisille romaaneille Että hän muistaisi saman (2005) ja Kauimpana kuolemasta (2010). Tarinan keskushenkilöt elävät lähitulevaisuudessa, parin vuosikymmenen päässä. Ilmastonmuutos on sulattanut Arktiksen, Somalian konflikti on pitkittynyt vuosikymmenten mittaiseksi ja pakolaiset polttavat nuotioita Suomen eduskuntatalon edustalla. Romaanin minäkertojat ovat ilmastotutkija Laura, joka yrittää valaa opiskelijoihinsa ja lapsiinsa uskoa suunnanmuutoksesta, ja hänen lääkärityttärensä Aava, joka työskentelee Afrikan sarvessa ja pakoilee intiimejä ihmissuhteita. Molempien kipupiste on Aslak, Aavan herkkä ja yksinäinen pikkuveli, jonka huoli maapallosta on kääntynyt katkeruudeksi kulutusjuhlaa viettäviä ihmisiä kohtaan. Kun Aslak liittyy verkossa väkivaltaiseen liikkeeseen ja ampuu väkijoukkoa Lasipalatsin katolta, sekä äiti että sisko joutuvat miettimään, mikä on heidän osuutensa murhenäytelmään. Hirvosen kaunis, hillitty kerronta nivoo yhteen globaalin ja yksityisen tason. Romaani ei rönsyile – hetkittäin taustoittamista kaipaisi enemmänkin. Hirvonen rakentaa kuitenkin taiten moniulotteisen kuvan perheestä, jossa hyvä tahto ja rakkaus eivät riitä paikkaamaan kyvyttömyyttä olla läsnä ja ymmärtää toista. Aslakin radikalisoituminen näyttäytyy uskottavana, jopa ymmärrettävänä, tragediana. Romaani on tärkeä puheenvuoro. Se ei saarnaa vaan ottaa hienovaraisesti kantaa siihen, mihin maailmamme ja yhteiskuntamme voivat olla matkalla. IIDA RIEKKO PAINAJAINEN POHJOIS-KOREASSA Adam Johnson: Orpokodin poika Suom. Antti Immonen Alligaattori 2014. Adam Johnsonin Pulitzer-palkittu romaani Orpokodin poika on kerronnan runsaudensarvi: sekoitus seikkailutarinaa, maagista realismia, inhorealistisen tarkkaa kuvausta maailman suljetuimmasta diktatuurista ja tarinaa kielletystä rakkaudesta. Romaanin päähenkilö on orpokodissa kasvanut Jun Do, jota Pohjois-Korean koneisto heittelee koettelemuksesta toiseen. Nälkiintynyt teinipoika päätyy armeijaan taistelemaan pimeissä tunneleissa, erikoisjoukkoihin kidnappaamaan japanilaisia, vakoilutehtäviin kalastusalukselle, farssimaiselle edustusmatkalle Texasiin ja lopulta vankileirin kautta ”rakkaan johtajan” kabinettiin keskelle raakaa valtapeliä. Jun Don tietoisuus näyttäytyy lukijalle surullisen rajattuna: päähenkilö ei kyseenalaista kotimaansa oloja tai kohtaloaan. Hän jatkaa maansa palvelemista, vaikka näkee, että viranomaiset käyttävät orpolapsia vaarallisessa orjatyössä ja että rannikko, jolle eläkeikäiset pohjoiskorealaiset muka lähtevät nauttimaan vanhuuspäivistään, on autio. Jun Don kohtalon ja mentaliteetin muuttaa rakkaus Pohjois-Korean suosituimpaan propagandanäyttelijään. Mies panee alttiiksi oman elämänsä, jotta voi auttaa pulaan joutunutta naista ja tämän perhettä. Romaanin toinen puolisko on painajaismainen kuvaus kuulusteluista, joissa mieheltä tentataan kadonneen näyttelijän kohtaloa. Kertojaksi vaihtuu juche-aatteen aivopesemä kuulustelija, jota tämän omat vanhemmatkin pelkäävät. Kuvaukset vankileirien ja kuulustelukammioiden kidutusmenetelmistä eivät jätä lukijaa rauhaan pitkään aikaan. Vetävästi kirjoitettu romaani tempaa mukaansa, mutta myös järkyttää ja pakottaa pohtimaan todellisuutta, jossa miljoonat pohjoiskorealaiset elävät. IIDA RIEKKO MAAILMANKUVA 67
Maailmankuva on Plan Suomen julkaisu, joka pureutuu ajankohtaisiin kehityskysymyksiin. Tilaa lehti verkosta: www.plan.fi. Plan on yksi maailman suurimmista ja vanhimmista lastenoikeusjärjestöistä. Uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton Plan parantaa pysyvästi kehitysmaiden lasten elämää ja suojelua 70 maassa. Planin työn pääasiallisia rahoittajia ovat yksityiset, kummitoiminnassa mukana olevat ihmiset. Tärkeitä rahoittajia ovat myös ulkoasiainministeriö sekä yritykset.